Humanistisen ihmiskäsityksen näkökulmia opetukseen

Humanistinen ihmiskäsitys korostaa yksilön merkitystä hyvänä, ainutlaatuisena ja arvokkaana. Ihmisen taustasta riippumatta jokainen yksilö on tärkeä ja jokaista pitää kunnioittaa. Humanistisen ihmiskäsityksen mukaan oppiminen on yksilön oman toiminnan tulosta, jossa oppija aktiivisesti kokeilee kykyjään ja toteuttaa taipumuksiaan. Esimerkiksi ammatillisessa koulutuksessa humanistinen ihmiskäsitys toteutuu siten, että opintoja on henkilökohtaistettu. Tällöin jokainen oppija osallistuu oman opintopolkunsa suunnitteluun ja kehittää omaa henkilökohtaista osaamistaan.

Tässä artikkelissa perehdytään humanistiseen ihmiskäsitykseen ja sen heijastuksiin opetustyössä. Artikkelissa käsitellään ensin humanismia filosofisena käsitteenä ja tämän jälkeen humanistista ihmiskäsitystä sekä sen merkitystä opetukselle. Artikkeli on laadittu Hämeen ammattikorkeakoulun ammatillisen opettajankoulutuksen opintoihin sisältyvänä tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotyönä.

Humanistinen ihmiskäsitys

Ihmiskäsitys tarkoittaa yksilön tai yhteisön käsitystä siitä, mikä ihminen on; miten ihminen nähdään, mikä on ihmisen alkuperä ja päämäärä. Ihmiskäsitys kertoo ihmisen aseman suhteessa toisiin ihmisiin ja ympäristöihin. (Peltonen, 1979, s. 39–40)

Humanismi on ihmisyyteen perustuva elämänkatsomus. Humanismin ajatellaan alkaneen antiikin Kreikassa. Filosofeista erityisesti Sokrates keskittyi ihmisen olemukseen. Hänen mukaansa ihmisyyden päämääränä on onnen saavuttaminen, joka toteutuu omaksumalla neljä perushyvettä: viisaus, urhoollisuus, maltti ja oikeudenmukaisuus. Sokrateen lisäksi myös Platonin ja Aristoteleen ajatukset nähdään humanismin ja humanistisen ihmiskäsityksen alkukohtana. (Hirsjärvi, 1985, ss. 118–112, 121)

Humanismin kulmakivenä on sivistyksen kunnioittaminen ja siihen pyrkiminen. Käsitteenä humanismin katsotaan olevan peräisin 1800-luvulta Saksasta. Tosin 1800-luvun puolivälissä saksalaiset historioitsijat Burckhardt ja Voigt selvittivät, että humanismi-sanaa oli käytetty jo 1700-luvun puolella, mutta sanan merkitys oli silloin epämääräinen. Kun humanismi-sana tuli yleisempään käyttöön, sen tarkoituksena oli ilmaista antiikin kulttuurin tutkimista. Tämän uskottiin auttavan ihmisihanteen etsimisessä. (Harva, 1983, s. 15-17) Toisaalta humanismi-käsitteen tarkka määrittely on hankalaa, sillä se sisältää monia erilaisia suuntauksia ja tulkintoja. Erilaisista suuntauksista huolimatta kaikkia yhdistää ajatus, että ihminen on keskipiste. Ihmisyydelle annetaan itseisarvo ja ihmisellä on erikoisasema koko luomakunnassa. Humanismi ei ole sidoksissa uskonnollisuuteen, vaan humanismi sisältyy kaikkiin uskontoihin ja ei-uskontoihin. (Peltonen, 1979, s. 80–81)

Humanistinen ihmiskäsitys korostaa ihmisen arvoa, ainutlaatuisuutta, luovuutta sekä itsensä toteuttamista. Humanistisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on hyvä, luova ja aktiivinen. Ihminen suhtautuu myös avoimesti muihin ihmisiin sekä omiin mahdollisuuksiinsa ja kykyihinsä. Käsitys korostaa optimistisuuden ohella ihmisen vastuuta ja vapautta. (Peltonen, 2004, s. 53; Nevgi & Lindblom-Ylänne, 2009, s. 206)

Humanistisella ihmiskäsityksellä on joitakin yhtäläisyyksiä holistisen ihmiskäsityksen kanssa. Molempien ihmiskäsitysten mukaan ihminen on ainutlaatuinen ja kummassakin painotetaan kokemuksellisuutta ja merkitysten subjektiivisuutta. Niin humanistinen kuin holistinen ihmiskäsitys pyrkivät ihmisen kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen. Molempiin ihmiskäsityksiin perustuvassa pedagogiikassa kasvattaja saattaa oppijan ainutlaatuista kasvua ja minuuden esiin pääsyä. Tiedollisten, taiteellisten ja käytännöllisten opetussisältöjen tarkoituksena on lisätä oppijan itsetuntemusta. Yhteneväistä molemmissa ihmiskäsityksissä lisäksi on, että oppimisen tavoitteet eivät tule ulkoapäin. (Kalijärvi & Muranen, 2004; Skinnari, 2004; Keski-Luopa, 2018; Malme, Punamäki & Samppala, 2019)

Heijastukset opetukseen

Humanistisen ihmiskäsityksen mukaan opetuksessa näkyy kasvatuksen eettinen ja sosiaalinen merkitys. Oppijoille annetaan kasvurauha oppimiseen ja kehittymiseen. Oppijoiden taitoja tai oppijoita itseään ei vertailla keskenään. Opettaja pyrkii luomaan oppijoihin empaattisen ja läheisen suhteen sekä kohtelemaan heitä oikeudenmukaisesti, tasa-arvoisesti ja arvostaen. (Patrikainen, 1999, s. 132)

Humanistisen ihmiskäsityksen mukaan opettaja ohjaa ja tukee oppijan persoonallista kasvua. Opettajan tehtävänä on oppijan yksilöllisten vahvuuksien ja valintojen tukeminen. (Nevgi & Lindblom-Ylänne, 2009, s. 204) Opettaja pyrkii ohjaamaan oppijoita sosiaalisiksi ja vastuullisiksi. Opetuksen avulla opettaja vahvistaa oppijoiden itsetuntoa ja pyrkii avartamaan oppijoiden maailmankuvaa. (Patrikainen, 1999, s. 99) Opettamisessa näkyy vahva ammatillinen minäkäsitys, itsearvostus sekä itsensä kehittäminen. Opettaja ohjaa oppijoita omiin itsenäisiin arvo pohdintoihin ja oman identiteetin löytämiseen. (Blomberg ym., 2009, s. 35)

Opettajan pedagogisessa ajattelussa ja työskentelyssä humanistinen ihmiskäsitys ohjaa eettiseen ja sosiaaliseen toimintaan (Jelonen, 2008, s. 11). Opetus nähdään kasvamaan saattamisena, jossa korostuu empaattisuus ja läheinen suhtautuminen oppijoihin. Opetuksessa kehitetään oppijoiden omia kykyjä, taipumuksia ja itsetuntemusta. (Patrikainen, 1999, s. 132)

Humanistisen ihmiskäsityksen mukaan oppiminen on yksilön oman toiminnan tulosta, jossa oppija aktiivisesti kokeilee kykyjään ja toteuttaa taipumuksiaan. Ajattelu korostaa oppijan vastuuta omasta oppimisestaan; oppija on motivoitunut, itseohjautuva ja vastuuntuntoinen. Oppimista tapahtuu myös vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Oppija on oppimisprosessin keskiössä, mikä tarkoittaa, että huomio kiinnitetään oppijan aikomukseen oppia tai kehittyä; mitä ja millä tavoin hän haluaa oppia. Oppimista tapahtuu täten monen eri toiminnan kautta. (Nevgi & Lindblom-Ylänne, 2009, s. 204–205)

Humanistisen ihmiskäsityksen mukaan oppijoiden itseohjautuvuus, oma-aloitteisuus ja kriittinen tiedonhankinta ovat opettamisessa tärkeintä. Oppijat osaavat itse etsiä uutta tietoa ja yhdistää sen aiemmin oppimaansa tietoon. Keskeisiä kiinnostuksen kohteita oppimisessa ovat yksilön oppimaan oppimisen tavat sekä kehitysprosessit. (Blomberg ym., 2009, s. 41)

Opetusmenetelmät ja arviointi

Humanistinen ihmiskäsitys korostaa oppilaslähtöisyyttä ja oppijan vastuullisuutta. Pedagoginen malli on kuvaus opetustilanteiden ja oppimisprosessien etenemisestä, mitä käytetään opetuksen suunnittelussa. Humanistisen ihmiskäsityksen mukaisia pedagogisia malleja ovat esimerkiksi tutkiva oppiminen, ongelmalähtöinen oppiminen, projektioppiminen, yhteisöllinen oppiminen, yhteistoiminnallinen oppiminen ja oppilaslähtöinen opetus. Esimerkiksi projektioppimisen mukaisessa mallissa oppijat suunnittelevat yhdessä laaja-alaisia projekteja, joiden sisältämät opittavat asiat he kokevat hyödyllisenä ja opettavana yleisesti elämässä, eikä vain koulussa. (Patrikainen, 1999, s. 134) Eräässä yläkoulussa pienryhmä suunnitteli ja rakensi auton lukuvuoden aikana omana projektinaan. He käyttivät siihen vuorovaikutustaitojen lisäksi matemaattista, teknillistä, fysiikan, kemian ja kielten osaamisen taitoja.

Opettaja voi käyttää monia erilaisia opetusmenetelmiä pedagogisen mallin sisällä. Opetusmenetelmät ovat oppijalähtöiset ja niissä painottuvat yksilön henkilökohtaisten valintojen sekä kokemusten reflektointi. Niiden uskotaan vahvistavan ihmisen persoonallista kasvua (Nevgi & Lindblom-Ylänne, 2009, s. 205). Humanistiseen ihmiskäsitykseen soveltuvia opetusmenetelmiä voisivat olla esimerkiksi kokemuksen kautta oppiminen ja yksilöllistä kasvua tukevat menetelmät kuten seikkailukasvatus, draama menetelmä ja oppimispäiväkirjan kirjoittaminen. Oppijat voivat kirjoittaa kokemusten lisäksi oppimispäiväkirjaa omista oppimisen tavoitteista sekä erilaisiin aiheisiin liittyvistä kiinnostuksen kohteista. Oppimispäiväkirja on oman oppimisen reflektointiin ja kehityskaaren seuraamiseen sopiva menetelmä. Opetuksessa opettaja voi toisinaan ohjata oppijoita toimimaan ryhmissä, jotka on koottu oppimispäiväkirjoissa ilmenneiden kiinnostuksen kohteiden pohjalta. (Nevgi & Lindblom-Ylänne, 2009, s. 205) Nämä menetelmät antavat tilaa luovuudelle ja ylläpitävät oppimisen motivaatiota. Ne mahdollistavat myös omien toiveiden ja tavoitteiden ilmaisun.

Opetuksessa opettaja pyrkii siirtämään oppimisen vastuuta oppijalle ja vähentämään opettajan osuutta tiedonjakajana. Oppijoiden tulisikin tuntea itsensä hyväksytyiksi ja vapaiksi ilmaisemaan omia tavoitteitaan ja toiveitaan (Nevgi & Lindblom-Ylänne, 2009, s. 205). Silloin voidaan opetuksessa hyödyntää oppijoiden sisäistä motivaatioita oppimiseen. Tällaisia opetusmenetelmiä, joissa humanistinen ihmiskäsitys korostuisi, voisivat olla esimerkiksi yhteistoiminnallinen ryhmätyöskentely kuten lyhytelokuvien tekeminen tai opintopiirityöskentely jonkin ongelman tutkimiseksi.

Arvioinnissa jokainen oppilas nähdään yksilönä eikä arvioinnissa pyritä yhdenmukaistamaan. Oppilaan yksilöllisyyttä kunnioitetaan arvioinnissa samankaltaisesti kuin oppilaan ohjauksessa. (Atjonen, 2015, s. 78) Opettaja voi perustaa arvioinnin tuntityöskentelyn ja ryhmätöiden lisäksi oppijoiden oman oppimisen näytön arviointiin oppimispäiväkirjojen avulla. Oppimispäiväkirjoista on luettavissa oppijan omat kokemukset oppimisen vaiheista ja oppijan itsearvioinnista. (Nevgi & Lindblom-Ylänne, 2009, s. 205) Tällaista yksilöllistä arviointitapaa käytetään tällä hetkellä esimerkiksi ammatillisessa koulutuksessa, jossa jokaisella opiskelijalla on oma opintopolku ja häntä arvioidaan sen mukaisesti. Opiskelijoita ei laiteta samalle viivalle, vaan jokainen opiskelija suorittaa opintonsa oman henkilökohtaisen opintosuunnitelman mukaisesti ja arviointi määräytyy sen mukaan. Arviointi on enemmän laadullista kuin määrällistä ja arviointi on osa oppimisprosessia. Arvioinnissa oppija, opettaja ja muut arvioijat arvioivat yhdessä. Tällaisessa yksilöllisyyttä ja oppijan itseohjautuvuutta korostavassa arvioinnissa oppijan itsearviointi on tärkeää. (Honkanen, Kaikkonen & Kotila, 2008, s. 31)

Pohdinta

Humanistisessa ihmiskäsityksessä arvokasta on, että oppija nähdään pohjimmiltaan hyvänä, arvokkaana ja ainutlaatuisena ihmisenä. Opettajalla itsellään on humanistinen asenne, näkemys ja ymmärrys yksilön ainutlaatuisuudesta ja potentiaalista. Tämän näkemyksen pohjalta opettaja ymmärtää oppijoiden yksilöllisyyden ja erilaisuuden. Koulumaailmassa yleistyy inklusiivinen opetus, jossa tavoitteena on kaikkien oppijoiden oppiminen samassa luokassa. Voidaankin ajatella, että kouluissa, joissa opettajat asennoituvat humanistisesti myös opetus on inklusiivista tai siihen suuntaan sitä halutaan kehittää.

Skinnarin (2004) mukaan humanistisen ihmiskäsityksen hyvänä puolena näkyy oppijan sisäisen palkitsemisjärjestelmän ja itseohjautuvuuden kehittyminen (Skinnari 2004, s. 80). Hyvä sisäinen palkitsemisjärjestelmä edistää oppijan oppimismotivaation kehittymistä. Lisäksi riippumattomuus ulkoisesta paineesta ja toisten ihmisten mielipiteistä (kts. Skinnari, 2004) lisää oppijoiden ongelmanratkaisutaitoa ja kykyä selviytyä tilanteista itsenäisesti. Itseohjautuvuus ja ongelmanratkaisukyky ovat oppijoille tarpeellisia taitoja.

Humanistisen ihmiskäsityksen omaava opettaja edellyttää oppilailta itseohjautuvuutta ja aikuisilla opiskelijoilla itseohjautuvuutta pidetään toisinaan itsestään selvänä ominaisuutena. Itseohjautuvuuteen liittyy kuitenkin monia eri sisäisiä ja ulkoisia vaikuttimia; oppijan terveydentila, voimavarat ja tunnetila, joihin ei välttämättä pysty vaikuttamaan. Myös erilaiset oppimisvaikeudet, hahmotushäiriöt ja tarkkaavuuden ongelmat voivat vaikuttaa oppijan toiminnan ohjaukseen (Oppimisvaikeus.fi). Murrosikäiset ja nuoret aikuiset saattavat tarvita itseohjautuvuuden tukea hyvinkin paljon opiskeluissaan. Puutteet käyttäytymisessä ja toiminnassa ovat humanistisen ihmiskäsityksen mukaan seurausta persoonallisen kasvun estämisestä tai tukahduttamisesta. (Lindblom-Ylänne ja Nevgi, 2009, s. 205) Jos esimerkiksi oppijan on vaikea säädellä tunteitaan, hänellä saattaa olla vaikeuksia ryhmään sopeutumisessa ja ryhmätöiden tekemisessä. Samoin puutteet toiminnan suuntaamisessa voivat vaikuttaa työelämään siirtymiseen. Näihin on kuitenkin mahdollista vaikuttaa henkilökohtaisten valintojen kautta. Oppija tarvitsee tällöin runsaasti apua valintojen tekemiseen ja vahvuuksien tukemista, jotta hänen oman olemuksensa ja yksilöllisyyden vapauttaminen on mahdollista. Päämäärän tavoitteluun ja yksilöllisen polun löytämiseen vaikuttaa paljon se, minkälaisen vallan opettaja antaa ympäristö- ja perintötekijöille.

Pohdimme myös, minkälaisia mahdollisuuksia nyky-yhteiskunta antaa peruskoulun yleisopetuksessa oppilaiden itseohjautuvuuden ohjaamiseen ja kehittämiseen. Humanistisen ihmiskäsityksen mukaan oppilailla on sisäistä tiedonjanoa opittaviin asioihin, ja he ovat itse aktiivisia tiedon hankkijoita. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Kaikilla oppilailla ei välttämättä ole niin suurta motivaatiota oppimiseen ja opiskeluun. Tällöin opetustilanteissa saattaa opettajalla olla vaikeuksia saada vähemmän motivoituneita oppilaita yhtä motivoituneiksi ja voi kokea turhautuneisuutta opetuksessaan. Opettajalla saattaa myös olla liian epärealistiset tavoitteet opettamisesta ja oppilaiden oppimisesta. Resurssien puute, liian suuret luokkakoot ja oppilaiden oppimisvaikeudet saattavat vaikuttaa opettamiseen ja on helpompi tyytyä opettamisessa suorituspainotteiseen pedagogiikkaan. Tällöin pedagogiset menetelmät eivät välttämättä ole aina onnistuneita tai realistisia.

Humanistisesta ihmiskäsityksestä on kuitenkin paljon ammennettavaa erityistukea tarvitsevia ajatellen. Kun opetuksessa painotetaan oppijan yksilöllisyyttä ja sitä pidetään oppimisen lähtökohtana, voidaan löytää kunkin oppijan vahvuudet ja taipumukset oppia. Näitä ovat esimerkiksi piirtämisen, värien, muovailuvahojen ja langan käytön sekä liikkumisen salliminen oppimisen tukemiseksi. Asenne ja tahtotila ratkaisevat paljon jokaisen yksilöllisen oppimisen tavan löytämisessä. On tärkeää pohtia niin perusopetuksessa kuin toisen asteen opetuksessa myös, millä muilla tavoin oppimista voi osoittaa kuin kirjoittamalla.

Toisaalta pohdimme kriittisesti, nousevatko oppijan mahdolliset rajoitteet tai tuen tarpeet riittävästi esiin humanistisen ihmiskäsityksen omaavassa opinahjossa. Voiko oppija jäädä ilman tukea, tutkimuksia tai mahdollisten diagnoosien antamaa itseymmärrystä, jos keskitytään vain ajattelemaan oppijan ainutlaatuisuutta, yksilöllisyyttä ja hyvyyttä sellaisenaan. Lisäksi, jos korostetaan opetuksessa jatkuvasti oppijoiden vahvuuksia ja ainutlaatuisuutta, miten ihmisen kriittisen ajattelun kehittymisen käy. Kehittyykö oppijan kriittinen ajattelu pelkästään itsereflektiolla ja oppimisprosessien arvioinnilla, mikäli heikkouksia ei kerrota ulkoapäin. Entä eikö yksilön ainutlaatuisuus kestä virheistä keskustelemisen. Nevgi ja Lindblom-Ylänne toteavat, että virheiden peitteleminen ei tarkoita samaa kuin ainutlaatuisuus (Nevgi & Lindblom-Ylänne, 2009, s. 212).

Entä huomioiko humanistinen ihmiskäsitys ihmisyyden huonoja puolia kuten itsekkyyttä, tuhoavaa käytöstä tai narsismia. Mikäli korostetaan liiaksi ihmisen itsensä toteuttamisen tarvetta ja maksimoidaan yksilöllisyyden merkitystä, voidaan ajautua huonoihin seurauksiin ihmisen itsensä sekä muiden ihmisten ja yhteiskunnan kannalta. Nykymaailmassa yksilökeskeisyydessä on saatettu mennä jo liian pitkälle. Lapsille ja nuorille asetetaan liian suuria odotuksia ja heiltä vaaditaan liian nuorena kykyä ottaa vastuuta oppimisessaan omista valinnoistaan ja motivaatiostaan. Opettajalla on tällöin suuri vastuu oppijan tukemisessa ja opastamisessa.

Humanistisen ihmiskäsityksen mukaiset opetusmenetelmät tukevat oppijoiden aktivoitumista ja itseohjautuvuutta. Näillä opetusmenetelmillä on päästy pois opettajakeskeisyydestä. On olennaista, että opettaja osaa rakentaa oppimisympäristön ja käyttää opetusmenetelmiä, jotka virittävät oppijat aktiivisiksi ja innostuneiksi kehittämään osaamistaan sekä arvioimaan omaa oppimistaan.

Nykyiselle ammatilliselle koulutukselle, jossa painotus on yhä enenevässä määrin henkilökohtaistamisessa ja yksilöllisissä opintopoluissa, on käyttöarvoa humanistisen ihmiskäsityksen ajatuksista. Ammatillisessa opetuksessa yksilöllistäminen on tehnyt mahdolliseksi, että työ- tai muu kokemus hyväksiluetaan osaamisen näytön tai opinnollistamisen kautta. Tämä on erittäin hyvä keino järkeistää esimerkiksi aikuisopetusta.