Kieli keskiössä

Korkeasti koulutettujen maahan muuttaneiden kielitaidon kehittämiseen on herätty viime vuosina sekä tutkimuksen että koulutuksen parissa. Tässä artikkelissa tarkastellaan maahanmuuttajasairaanhoitajien ajatuksia suomen kielestä, sen oppimisesta ja merkityksestä, sekä sitä, miten ajatukset tulee ottaa osaksi tulevaisuuden kielikoulutusta.

Johdanto

Turun ammattikorkeakoulu on järjestänyt ELY-keskuksen rahoittamaa pätevöitymiskoulutusta (Sairaanhoitajia Turkuun -koulutus eli ns. SATU-koulutus) EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta maahan muuttaneille sairaanhoitajille tai vastaavan terveydenhoitoalan tutkinnon suorittaneille. Koulutuksen avulla sairaanhoitaja on saanut pätevyyden toimia Suomessa sairaanhoitajana. Koulutukseen on kuulunut esimerkiksi hoitotieteen ja hoitotyön teoriaopintoja, ohjattua harjoittelua ja valtionhallinnon suomen kielen tutkinnon suorittaminen. (Turun ammattikorkeakoulu 2016.)

Urareitti-hankkeessa toteutettiin pätevöitymiskoulutuksen loppuvaiheessa keväällä 2016 ryhmähaastatteluja, joiden tavoitteena oli selvittää maahanmuuttajasairaanhoitajien kokemuksia AHOT-prosessista. Videoidut haastattelut toteutettiin teemahaastatteluina, ja niihin osallistui yhteensä kaksitoista ulkomailta Suomeen muuttanutta sairaanhoitajaa neljän hengen ryhmissä. Haastattelurunko pohjautui sairaanhoitajan osaamisvaatimuksiin (Eriksson, Korhonen, Merasto & Moisio 2015).

Haastatteluissa sivuttiin myös kieleen liittyviä teemoja, jotka ovat tarkastelun kohteena tässä artikkelissa. Sairaanhoitajille ei esitetty varsinaisia kieleen liittyviä kysymyksiä, mutta kieli ja kielen osaaminen olivat esillä läpi haastattelujen. Pyrimme artikkelissamme tulkitsemaan haastateltujen ajatuksia tutkimustiedon valossa sekä tuomaan ne osaksi korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien kieli- ja viestintätaidosta käytävää laajempaa keskustelua.

Kieli porttina ammattiin

Riittämättömän kielitaidon katsotaan yleisesti olevan suurin este korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien työllistymiselle (Komppa 2015, 169). Myös polku koulutukseen vaikeutuu, jos kielitaito ei ole riittävä. Osa haastatelluista oli hakenut pääsykokeen kautta tutkinto-opiskelijaksi suomenkieliseen sairaanhoitajakoulutukseen. Pääsy ammattikorkeakoulun tutkinto-opiskelijaksi edellyttää kuitenkin suhteellisen hyvää kielitaitoa, minkä on koettu olevan maahanmuuttajien kouluttautumista hankaloittava tekijä (Arajärvi 2009, 61).

Haastateltujen kokemukset oman kielitaidon riittämättömyydestä opintojen aloittamiseksi olivat hyvin konkreettisia. Hyvä kielitaito koettiin välttämättömäksi työelämässä ja koulutuksesta selviämisessä. Kielitaidon ei nähty välttämättä kehittyvän vain maassa elämällä, sillä moni jo vuosia Suomessa asunutkin koki kielitaitonsa olevan riittämätön opintoihin:

Jos mä menin Turkuun, mä menin kodinkielenkurssille yks vuosi ja sen jälkeen, mihin aikaan mä olin kielikurssilla, sihteeri ilmoittaa minulle, Turussa on semmonen kurssi. Ja mä kävin TE-toimistoon, ja TE-toimisto antaa minulle semmonen paperi, ja sinun pitää kirjoittaa hakemus. Ja mä olen kirjoittanu hakemus. Ja mä en päässy ens (ensimmäisenä) vuonna, kun kielitaito ei ollut riittävä. Tosi heikko oli kieli.

Moni haastatelluista oli Suomeen muuttamisen jälkeen opiskellut lähihoitajaksi tai työskennellyt lähihoitajan tehtävissä. Lähihoitajan työ nähdään Suomessa usein työnä, joka lyhyen koulutuksensa ja käytännönläheisyytensä vuoksi on sopiva työmarkkinoilla heikossa asemassa oleville, maahanmuuttajille ja uudelleen kouluttautuville (Lauren & Wrede 2010, 173). Lähihoitajuus käsitetään ammatiksi, jossa on mahdollista selviytyä suppeallakin kielitaidolla.

Ja ittekin kun mä muutin tänne Suomeen, minua koko ajan ahdisti, että mitä minä teen, jos ei hyväksytä. Miten mä jatkan täällä elää ja mä en näe itteäni missään muualla kuin mun ammatti, mulla tää on terveysala mun ammatti. En mää pysty menee jonnekin myyjänä tai johonkin. Ei. Mutta sitten välillä tuli niin kuin perheessä, että mä muutan takaisin, jos mä en järjestä tätä. On oikeesti ollut semmosiakin ajatuksia niin ku päässä, että jos mä en pääse kouluun, ei oteta, mitä me tehdään. Edes lähihoitaja, mä en ainakin halunnu mennä lähihoitajaksi opiskeleen, ihan turhaan pari vuotta istua siellä, niin ku oikeesti. Mulle tarjotettiin heti joka kerta kun menin TE-keskukseen: Mee lähihoitajaksi opiskelemaan. Mä sanoin kyllä mä vois mennä, mutta mä olen sitä mieltä, että mä en kehitä siellä.

Myös Nieminen (2011a, 223–224) on törmännyt tutkimuksessaan ulkomailla sairaanhoitajan koulutuksen saaneiden haluttomuuteen hakeutua lähihoitajan koulutukseen. Hän selittää tätä asennetta hoitotyön sisäisellä hierarkialla, sairaanhoitajien aikaisemmilla henkisillä ja taloudellisilla investoinneilla ammattiinsa sekä vahvaksi koetulla ammatillisella identiteetillä.

Ammatillisen aseman heikentyminen uudessa kieliyhteisössä saattaa tutkitusti vaikuttaa sairaanhoitajan ammatilliseen identiteettiin sitä heikentävästi (O’Brian 2007; Niemisen 2011a, 29 mukaan). Haastatteluissa oli kuitenkin nähtävissä, miten vahvasti sairaanhoitajuus oli osa haastateltujen identiteettiä. Monet haastatelluista olivat sairaanhoitajaksi valmistumisensa jälkeen ehtineet aikaisemmassa kotimaassaan työskennellä sairaanhoitajan tehtävissä, mikä osaltaan lisäsi heidän itseluottamustaan omaan ammatilliseen osaamiseensa. Identiteetin voidaan katsoa tässä yhteydessä olevan moniääninen: se sisältää tämän hetkisen minuuden lisäksi myös käsityksen ihanneminuudesta, sen, millaiseksi henkilö haluaa tulla (Virtanen 2013, 406).

Osaan hoitotyön, mutta aina tulee kieli (tekee kädellä esteen eteensä), se on vaikea.

Institutionaalisten esteiden ylittäminen, kuten sairaanhoitajan ammattioikeuden saaminen, nousi esiin erään haastatellun kommentissa:

Se on Suomessa niin tärkeä, lupa.

Voimakas identiteetti myös lisää motivaatiota kielenoppimiseen silloin, kun tulevaisuuden minuuteen liittyy kielen osaaminen (Virtanen 2013, 406). Eräs haastateltu oli työharjoittelujen ja erilaisten kurssien avulla saavuttanut pätevöitymiskoulutukseen vaaditun kielitaidon – hän oli siis aktiivisesti toiminut saavuttaakseen ihanneminuutensa. Vahva käsitys kielestä osana sairaanhoitajan identiteettiä on nähtävissä myös toisen haastatellun ajatuksissa, jotka hän esittää spontaanisti haastattelutilanteen lopuksi:

Mä tarkoitan että potilaiden kansa emme vaikuta vain lääk- lääkeen kautta, mutta täytyy puhua heidän kanssaan, täytyy tukea puhumisesta, täytyy an-… puhua heidän kanssaan. Täytyy olla… mikä se on… heidän lähellään. Täytyy tukea myös puhumisen kautta, se on ihan… voi olla se vaikuttaa enemmän kuin lääke.

Haastateltu osaa kuvata omaa identiteettiään omalla äänellään siten, että hän näkee suomen kielen olevan osa hänen tulevaa minuuttaan, mikä Virtasen (2013, 421) mukaan sitouttaa hänet oppimaan kieltä yhä paremmin.

Kielitaito on oleellinen osa paitsi ammatillisen identiteetin ja itsetunnon, myös toimijuuden rakentumista (Nieminen 2011a, 82). Hoitotyön yhteisössä voi syntyä positiivinen kierre, jossa toimijuus kumuloituu: vuorovaikutus hoitotyön yhteisössä rakentaa toimijuutta, ja lisääntyvä toimijuus taas vuorostaan lisää kykyä nähdä tilanteita ja kielen aineksia eli kielellistä resurssia, jonka avulla hoitajan kieli- ja vuorovaikutustaidot paranevat.

Yhteisö itse määrittelee, millainen kielitaito riittää vuorovaikutukseen yhteisön sisällä. Lisäksi kielitaidolla on suuri merkitys ammatin harjoittamisen mahdollistamisessa, haastateltujen kohdalla siis ensin pätevöitymiskoulutukseen pääsemisessä ja sen jälkeen opinnoista selviämisessä.

Mutta voi sanoo, että meidän maahanmuuttajien on niin vaikea päästä suomalaisten kanssa ammattikorkeakouluun. Kun mä olin valmiina, että edes ottais vähän huomioon meitäkin maahanmuuttajia, että ei me olla niin kuin suomalaisia, meillä ei voi olla niin kielitaito täydellinen. Että pikkuisen että ottais vaikka yks, ei joka vuosi, edes kerran jonkun ryhmän kanssa, yhden ulkomaalaisen. Muuten emme ikinä pääse sinne, kun siellä on aika paljon hakijoita, varsinkin Tampereella. Että ei ikinä pääse, ja mun mielestä ei ole kauheasti maahanmuuttajia(kaan) opiskelemassa. Kuin mitä mää oon niinku nähnyt. Turussa on mun mielestä enemmän. Niinku täällä minä puolitoista vuoden aikana olen käyny syömässä, kattelin. Tosi paljon niinku sairaanhoitajat ja fysioterapeutit ja ensihoitajat.

Hoitotyössä kliininen ja kielellinen osaaminen kulkevat käsi kädessä: ilman vuorovaikutusta hoitotyö ei onnistu. Ammatillinen kielitaito on siis keskeinen osa ammattitaitoa.

He oppi ihan sama, ei mitään eri, ammattisana tai tämmönen. — Mä kysyn mun mies, mitä mieltä se on. Menetkö sairaanhoitajakurssi vai(n) pelkkä kieli. Jos sä jatkat pelkkä kieli, oppi saman ei mitään eri, ammattisanat ei mitään. Sitten kurssille pääsin tänne, jatkan ja oppii erilainen tietoa ja sairaanhoitajasanat. Tämmönen. Se on raskas. Mun mielestä kieli ei vielä riitä, se menee (näyttää käsillään alaspäin), vielä kielikurssi. Mutta kuitenkin oppi sairaanhoitajahomman.

Haastatellun ajatukset ovat yhtenevät Niemisen (2011b, 234) tutkimuksessaan tekemien haastattelujen sisällön kanssa: niissä maahanmuuttajasairaanhoitajat katsoivat hyvän ammattitaidon ja hyvän suomen kielen taidon yhdistelmän helpottavan maahanmuuttajan asemaa ja työllistymistä.

Kieli työelämän ytimessä

Sairaanhoitajan tulee työssään hallita erityyppisiä vuorovaikutustilanteita. Haastatteluissa tulivat esiin kielen eri rekisterit, joiden sairaanhoitajat olivat havainneet vaihtelevan tilanteesta toiseen. Potilaiden ja omaisten kanssa voidaan käyttää puhekielisiä kielimuotoja, kun taas lääkärinkierroilla ja kirjaamisessa tarvitaan erilaista kieltä. Haastatteluissa korostuivat erityisesti epämuodolliset kielimuodot ja niiden hallinta. Sairaanhoitajat olivat havainneet eroja koulutuksessa käytetyn kielen ja potilaiden käyttämän kielen välillä.

Koulussa meillä on ihan sama taso, me puhumme ihan selkokielisesti. Sitten kun me menemme harjoiteluun, siellä on emme tiedä (naurua). Siellä joku puhuu tosi nopeasti ja joku puhuu katukieli (naurua) tosi vaikea ymmärtää joskus.

Sairaanhoitajat olivat myös havainneet potilaiden lauseiden olevan lyhempiä kuin heidän omat lauseensa. Potilaiden puheissa lienee esiintynyt lounaismurteille tyypillisiä piirteitä, kuten äänteiden loppu- ja sisäheittoja. Jotkut kokivat lounaismurteet hankalina.

Turussa potilaat puhuvat lyhyt lause ja me puhumme pitkä lause.

Murre on vaikeaa.

Myös hoitotyössä kirjoitettavia tekstejä leimaavat ääripäät: ne voivat olla epämuodollisia tai muodollisia, yleiskielisiä tai paljon ammatillista terminologiaa sisältäviä, käytännönläheisiä tai käsitteellisiä (Tiililä 2012, 179). Kirjaamiseen liittyy mielenkiintoisena piirteenä tilanne, jossa kielenoppija ryhtyy sellaisenaan kopioimaan kirjoitetun kielen muotoja, jotka ovat periaatteessa hänelle vielä liian vaativia. Suni (2008, 186) kutsuu ilmiötä kielelliseksi osmoosiksi.

Kirjaaminen liittyy ammattisanastoon, se tulee vähän niin kuin samanlainen kuitenkin kuin suomalaisilla.

Tutkimus (esim. Kela & Komppa 2011, 184–185) on osoittanut, että maahanmuuttajasairaanhoitajille haastavimpia ja eniten työyhteisön muiden jäsenten apua vaativia viestintätilanteita ovat juuri kirjaaminen ja hoitosuunnitelmien laatiminen. Usein ei-äidinkieliset sairaanhoitajat pitävät kielen normien mukaista kirjoittamista jopa kohtuuttoman tärkeänä ja näkevät sen merkityksen vuorovaikutuksen sujuvuuttakin suurempana. Eräs haastateltu puki sanoiksi kirjaamisen tavoitteen: viestin pitäisi siirtyä seuraavalle mahdollisimman yksiselitteisesti ja ymmärrettävästi.

Mun pitäs osata kirjoittaa näin, että se toinen hoitaja osaa tulkita sun kirjaamisen. Mitä sä oot siellä niin ku tarkoittanu. Kun me nykyaikana kaikki hiljaisia raportteja, sä luet vain mitä siellä lukee ja rupeet sen mukaan hoitaan.

Myös ammattisanasto nousi esiin, kun haastatteluissa kysyttiin koulutukseen liittyvistä haasteista. Työtilanteissa käytetty sanasto on osasto- ja tilannekohtaista, ja sen omaksuminen vaatii aluksi sairaanhoitajalta ponnisteluja.

Sanasto, mä luulen. Vaikka mä esimerkisi ajattelen, että mä osaan puhua hyvin, (– –) sit kun mä tulin sit työharjoittelupaikalle, sanasto, jos oli joku toimenpide, jota en tunne, esimerkiksi. (– –) sitten tuntui etten mä osakaan hyvin hyvin suomea.

Vaikka haastateltu koki suomen kielen taitonsa alun alkaen hyväksi, saivat uudet tilanteet ja niihin liittyvä sanasto hänet epäilemään suomen kielen taitoaan.

Kieli yhteisössä ja kieliyhteisössä

Sosiaaliset verkostot vaikuttavat kielitaidon kehittymiseen (Ryden 2007, Tarnasen ja Pöyhösen 2011, 144 mukaan). Samoin sosiaalinen vuorovaikutus ja yhteisön konkreettinen tuki auttavat kielenoppijaa (Suni 2010, 55). Suni (2008, 206) korostaa vuorovaikutuksen merkitystä myös yhteiskuntaan sopeutumisessa: tilanteissa, joissa kielenoppija oppii suomea sitä puhuvassa yhteisössä, hän myös pääsee uuden kieliyhteisön ja sitä kautta yhteiskunnan jäseneksi.

Mutta tässä huomaakin meidän ryhmässäkin, silloin kun me alotettiin, vähän niinku monilla tosi lyhyt aika on asunut ja vähän heikko oikeasti se kielitaito. Aika meni aika siihen kun opettajat rupee vaan selittään. Mutta nyt sitten loppuvaiheessa niinku huomaa, että ne jotka on ollu vasta lyhyt aika, niin sillon mietti että se mene niin nopeasti, tosi hyvin niinku kehittyny täällä suomen kieli. Se niinku työharjottelun kautta ehkä monille, joka harjoittelun jälkeen kun ne tuli, aina mä itte kattelin ’Ei voi olla totta’ niinku niin hyvin. Kyllä kun siellä koko ajan suomalaisten kanssa me ollaan ja oppii, mutta kielikurssilla me puhutaan kaikki samaa, sanat tulee, ei oo mitään kehittävää.

Haastatellut kokivat, että kielitaito kehittyy työharjoittelussa osastolla. Myös Virtasen (2017) mukaan ulkomaalaistaustaiset sairaanhoitajaopiskelijat ovat kokeneet ammatillisen kielitaitonsa kehittyvän juuri työharjoittelujakson aikana työympäristössä. Harjoittelussa maahanmuuttajasairaanhoitaja voi päästä osaksi suomenkielistä yhteisöä: yhteisö jakaa saman todellisuuden, toimii yhteisissä tilanteissa ja samalla myös jakaa omia kielellisiä resurssejaan harjoittelijan kanssa. Työpaikalla tätä ei kuitenkaan aina ymmärretä, vaan ajatellaan, että harjoitteluun tulevan on hallittava riittävästi suomen kieltä jo ennen työelämään siirtymistä. (Virtanen 2017, 73.)

Harjoittelussa oppi kieltä hyvin ja puhuminen helpottuu.

Osastolla oppii peruskieltä, kieli kehittyy työssä.

Potilaan kanssa voi harjoitella.

Tutkimusten mukaan (esim. Suni 2010) oppimisen prosessi on nopea ja tehokas, kun kieltä opitaan autenttisissa tilanteissa. On oletettavaa, että kun haastatellut olivat uskaltautuneet kysymään jotakin, mitä eivät hoitotyön tilanteissa olleet ymmärtäneet, he olivat samalla myös ottaneet haltuunsa tilanteessa käytetyn sanaston ja kielenkäytön tavan.

Uskaltaa sanoa, uskaltaa kysyä: “Mä en osaa, voisitko joko kertoa eri tavalla että määkin ymmärrän.” Tai jos et ymmärrä ja sanot “mä ymmärsin” ja meet väärin käsittelemään joitain hoitoa tai antaa lääkettä.

Lääkäri on ihan mukava ja kärsivällinen, kun selittää opiskelijalle. Tosi hyvä juttu Suomessa.

Kielenoppija voi tukeutua ympärillään oleviin muihin yhteisön jäseniin, ja samalla, kun hän saa apua ja palautetta käyttämästään kielestä, myös hänen kontaktinsa muihin vahvistuu (Suni 2010, 48–49, 53). Kielenoppiminen on siis dialogista: kielenainekset jaetaan kieliyhteisön kesken, mikä myös vahvistaa yhteisöä. Haastateltujen kohdalla tämä toteutui sekä oman opiskelijaryhmän kesken simuloiduissa harjoituksissa että ohjatuilla harjoittelujaksoilla.

Kotilainen ja Kurhila (2014, 72) ovat todenneet, että kielenoppijoiden yhteinen toiminta konkreettisen päämäärän saavuttamiseksi aikaansaa oppimista kannustavaa vuorovaikutusta ja sitä kautta otollisen ilmapiirin kielellisten resurssien jakamiseen: tekemisen ohessa nostetaan esiin kieleen liittyviä kysymyksiä ja neuvotellaan merkityksistä. Ammatillinen kielitaito voidaankin määritellä kykynä hyödyntää ympäristön tarjoamia, tilanteeseen sopivia kielellisiä resursseja (Virtanen 2017, 80).

— kommunikoida tai kommunikoittamisen taito on tosi tärkeä. Vaikka osataan jo kaikki, tai mutta jos ei tule vuorovaikutus, se ei toimita hyvin. Erityisesti me olemme ulkomaalaisia ja voi olla, että kieli ihan osaa puhua, mutta kuitenkin voi tulla epäselviä asioita tai ymmärrän väärin. Luulen, että ymmärrän oikein, mutta itse asiassa ei ole (niin). Tällaisessa tilanteessa täytyy ottaa selvää.

Haastatellun mukaan epävarmoissa tilanteissa on varmistettava, että on ymmärtänyt oikein, mikä samalla lisää hoitajan vuorovaikutusta yhteisön kanssa ja vahvistaa hänen kuuluvuttaan siihen. Osaksi yhteisöä tullaan toisiin tukeutumalla (ks. Suni 2008). Negatiivinen kierre syntyy, jos yhteisö ei ole halukas auttamaan yhteisön marginaaliin sijoitettua maahanmuuttajasairaanhoitajaa ja jos kielitaito nähdään asiana, joka joko on olemassa tai puuttuu. Tällainen dikotominen kielikäsitys johtaa usein myös käsitykseen puuttuvasta ammattitaidosta: sairaanhoitajan ammattiryhmän sisälle pääsemiseksi saatetaan vaatia valmista kielitaitoa. (Virtanen 2011, 163–164.) Dikotomia myös asettaa hoitajan “toisen” asemaan, mikä vähentää hänen toimijuuttaan yhteisössä (Nieminen 2011, 42). Hoitajan vahva ammatillinen identiteetti ja siitä kumpuava toimijuus voivat puolestaan vaikuttaa häneen kohdistuviin asenteisiin positiivisesti (Virtanen 2011, 168).

Ei vain, että mä oon sairaanhoitaja, mä osaan, ja mä teen näin, näin, näin. Pitää uskaltaa ei vain sitten “mä tiedän, mä oon valmistunut, mä osaan”. Ei kaikki osaa kaikkea.

Esimerkiksi joskus sä tiedät, mitä pitää tehdä. Mutta sitten sulla on pelotus, pelkää tehdä yksinäisesti. Pitää joku auttaa. Pitää rohkeasti sanoa, minä pelkään, kuka tulee auttamaan minun kanssa.

Haastateltujen kommenteissa näkyy selvästi luottamus yhteisön auttamishaluun. Kommentit voidaan lukea myös dialogisen kielikäsityksen kautta: riittää, että viestijät ymmärtävät toisiaan niin hyvin, että he voivat saavuttaa kunkin hetkisen tavoitteensa (Suni 2008, 23). Jos viestijät osaavat kieltä eritasoisesti, tulee keskusteluun helposti kohtia, joissa kielenosaamiseltaan heikompi tukeutuu vahvempaan esimerkiksi kysymällä.

Lopuksi

Millainen on pätevöitymiskoulutuksesta valmistuvan sairaanhoitajan käsitys kielitaidon merkityksestä ja omasta kielitaidostaan? Kuten artikkelin alussa mainitsimme, kieli tuli haastatteluissa esiin muita taitoja ja tilanteita läpäisevänä osaamisena. Haastatellut nostivat usein kielen osaamisen tärkeyden esille itse, ilman että haastattelija otti puheeksi kieltä tai kielitaitoa. Haastatellut kokivat, että heidän suomen kielen osaamisensa oli kehittynyt koulutuksen aikana, mutta haastatteluista oli myös selvästi nähtävissä, että saavutettu kielitaitotaso vaihteli eri hoitajien kohdalla. Tämä on ymmärrettävää, koska erot kielitaidossa olivat olleet suuria jo opintojen alussa.

Tarnanen ja Pöyhönen (2011, 143) korostavat kielitaidon kokemuksen subjektiivista luonnetta: koska kielitaito on erottamaton osa henkilön identiteettiä, myös kokemus riittävästä kielitaidosta on yhtäältä henkilökohtainen. Ammatillinen identiteetti syntyy reflektiosta: oman osaamisen peilaamisesta muiden osaamiseen, selviytymisen kokemuksesta ja onnistumisista, käsityksestä itsestä tasavertaisena osana yhteisöä. Riittävä kielen osaaminen ei ole niinkään sidoksissa kielen rakenteisiin kuin kielen toimivuuteen niissä tilanteissa ja ympäristöissä, jotka ovat kielen puhujalle oleellisia (Suni 2010, 51; Sajavaara & Salo 2007, 238).

Seilonen ja Suni (2016, 473–474) korostavat tutkimuksessaan tarvetta nimenomaan ammatillisen kielitaidon arvioinnille ja kielikoulutukselle, joka olisi sidoksissa työelämään. Tarve on suuri erityisesti niiden maahan muuttaneiden sairaanhoitajien kohdalla, jotka eivät ole vielä päässeet osaamistaan vastaaviin tehtäviin puutteellisen kielitaitonsa vuoksi. Kela ja Komppa (2011, 174) kannattavat tutkimuksessaan ns. varhaisen työelämäsuuntauksen mallia, jossa aikuisen kielenoppijan motivaatiota kielenoppimiseen vahvistetaan hyödyntämällä heidän tarvettaan selviytyä työelämässä. Mallissa haastetaan ajatus, jossa ammatillinen kielenosaaminen rakennetaan vasta kielen yleisen osaamisen päälle. Samalla nähdään tarkoituksenmukaisena ottaa työyhteisöjen käyttämä kieli mukaan kielikoulutukseen heti alusta alkaen. (esim. Kela ja Komppa 2011, Virtanen 2017.)

Viime vuosina tehdyt tutkimukset tukevat yksiselitteisesti haastatteluista tehtyjä huomioita. Urareitti-hankkeessa suunnitellussa maahanmuuttajasairaanhoitajien täydennyskoulutuksessa kielen opetus tullaan integroimaan osaksi alan ammatillisia opintoja. Lisäksi täydennyskoulutukseen kuuluvat työharjoittelujaksot tukevat osaltaan kielenoppimista autenttisessa ympäristössä. Artikkelissamme tekemiimme huomioihin nojaten suosittelemme suunnitelmallisen kielenohjauksen ottamista myös osaksi työharjoittelua. Kielenohjaaja voi ohjata kielenoppijaa näkemään ne kielelliset resurssit, joista hän voi hyötyä, mutta joita hän ei itse huomaa.

Kieli sitoo yhteisön jäsenet osaksi yhteisöä ja sillä on sekä yksilön ammatilliseen identiteettiin että koko yhteiskuntaan vaikuttava puolensa. Kansainväliset sairaanhoitajat ovat yksi kysytyimmistä globaalin työvoiman osasista (Nieminen 2011, 11), ja tukemalla maahan muuttaneiden sairaanhoitajien kielitaidon kehittymistä varmistamme sekä heidän pääsynsä osaksi hoitotyön yhteisöjä että heidän aktiivisen toimijuutensa osana suomalaista yhteiskuntaa.

Artikkeli on tuotettu ESR-rahoitteisessa ”Urareitti – korkeasti koulutetun maahan muuttaneen osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen viitekehys -hankkeessa”. Rahoittajana toimii Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus. Hankkeen päätoteuttaja on Hämeen ammattikorkeakoulu HAMK ja osatoteuttajat ovat Centria-ammattikorkeakoulu, Diakonia-ammattikorkeakoulu, Jyväskylän ammattikorkeakoulu, Jyväskylän kristillinen opisto, Lapin ammattikorkeakoulu, Laurea-ammattikorkeakoulu, Metropolia Ammattikorkeakoulu, Sedu, Tampereen ammattikorkeakoulu ja Turun ammattikorkeakoulu. Hankkeen toteutusaika on 1.10.2015–30.9.2018.