Taiteen ja kulttuurin merkityksiä sekä strategioita sovelletaan nykyään yllättäviinkin yhteyksiin. Ilmiöstä esitetään keskenään ristiriitaisia mielipiteitä ja ajatuksia sekä taiteen kentältä että aloilta, joille taide ja kulttuuriset merkitykset ovat levittäytyneet. Kritiikki kohdistuu yhtäältä taiteen pinnalliseen soveltamiseen, joka johtaa ohentuneeseen taidekäsitykseen ja toisaalta talouselämän tai yritysmaailman liialliseen taiteistumiseen (lue luovaan hassutteluun).
Käsittelen tässä tekstissä diskursseja, joissa taiteen ja talouden tavoitteiden kuvaukset ovat vaihtaneet paikkaa ja sekoittuneet. Kontekstini on ammattikorkeakoulun kulttuurialan opetus osana yrittäjyyden ja liiketoimintaosaamisen yksikköä, jossa toimin. Työskentelen myös hankkeissa, joissa rahoituksen perustelut liikkuvat jatkuvasti kulloinkin vallitsevien poliittisten painopisteiden mukaisesti. Mirja Liikkasen (2014, 155) kertomus luovan talouden diskurssin valta-asemasta on kiinnostava, varsinkin kun hän tuntee elävänsä itse sen keskellä. Hänen mukaansa yliopistomaailma on kaikkialla jo kaulaansa myöten luovassa taloudessa.
Puhutaan myös talouselämän estetisoitumisesta (Koivunen 2014, 256). Esteettisyyttä tarvitaan brändäyksessä, uusien formaattien luomisessa, peleissä ja vehkeissä. Luova talous voidaan ymmärtää yhteiskunnan ja koko talousrakenteen syvällisenä murroksena. ”Luovassa taloudessa immateriaalinen, eli aineeton pääoma nousee merkittäväksi tuotannon tekijäksi materiaalisen pääoman rinnalle – teollinen tuotanto ja pääomamarkkinat “henkistyvät”. Kulttuuri- ja luovien alojen liiketoiminta-aktiviteetteja sekä luovien alojen tuotteita, palveluita ja osaamista hyödynnetään yhteiskunnan eri sektoreilla lisäarvon tuottamiseksi.”(Aalto-yliopisto 2015.)
Luovuus nähdään myös hulluutena ja tuhlauksena, roiskimisena vailla realistisia mahdollisuuksia jalostua myytäviksi tuotteiksi. Talouden luovuuspuhe on todettu jo jopa liialliseksi ja palataan jälleen järjen äärelle, kuten Alf Rehn (2016) toteaa: ”Suomi on aina rakastanut radikaalia omaperäisyyttä – Uuno Turhapuroa ja Bonk Business:tä. Tämä on tietenkin tärkeää sekin, ja voi, välillä, luoda suurtakin arvoa. Samalla tällainen luovuus on usein liian rajalla ja liian omituista tullakseen maailmanlaajuiseksi menestystarinaksi.”
Murtuvat rajat
Tekesin sivuilla todetaan kuinka viihteen, oppimisen, taiteen ja taloudellista hyötyä tavoittelevien sisältöjen rajat ovat hämärtymässä (Salonen 2015). Tämä ei liene kenellekään enää uutinen, mutta mitä se on käytännössä tarkoittanut visuaalisen kulttuurin koulutuksessa? Ainakin käsitteet ovat liukuneet toistensa sisään ja muuttuneet.
Käsittelen taidetta parrhesiana, osattomien mahdollisuutena totuuden puhumiseen sekä oikeutena esittää kysymyksiä, joka on omakohtaista paljaana olemista ja siten vaarallista. Toden puhuminen taiteena on jonkin henkilökohtaisesti tärkeän, itselle merkittävän näkyväksi asettamista. Allekirjoitan väitteen, että kaikki taide on poliittista, koska se perustuu aina tekijän omaksumalle käsitykselle ihmisestä ja ihmisen paikasta maailmassa. Sellainenkin kaunotaide, jonka saatamme mieltää koristeeksi, olennoi omalla tavallaan merkityksiä ihmisyydestä sulkien ulkopuolelleen joitain toisia katsomuksia. Poliittinen ei tässä yhteydessä tarkoita puoluepoliittista tendenssitaidetta 1970-luvun tapaan, vaan kaikki elämän alueet lävistäviä käsityksiä yhteiskunnan rakentumisesta ja yhteiselon merkityksistä, moraalista ja säännöistä. Taiteen poliittisuus on useimmiten epäsuoraa ja välittynyttä. Se on teoksen esteettisessä ulottuvuudessa. Kuten Herbert Marcuse asian muotoilee, Baudelairen tai Rimbaudin runoudessa voi olla enemmän vallankumouksellista voimaa kuin Brechtin didaktisessa näytelmässä (Marcuse 2011, 29). Taiteen olemus näkyväksi tekemisenä antaa mahdollisuuden valita mitä tehdään näkyväksi, kenen todellisuus taas jää näkymättömiin, äänettömäksi (Ranciére 2011, 13). Näkyväksi tekeminen on politiikkaa par excellence. Päätämme, mitä tulisi nähdä, millä on oikeus tulla näkyväksi ja siten osalliseksi. Luovan talouden ja taiteen yhteensulautumisessa herää kysymys yhteiskunnan marginaalin oikeuksille tulla nähdyiksi ja kuulluiksi, silloin kun mitattavaa taloudellista hyötyä ei ole näköpiirissä.
”Taiteen ja yritysmaailman yhteistyössä on kyse luovasta kumppanuudesta. Tällöin taide on osa yrityksen strategiaa ja prosesseja – se muuttaa organisaation eläväksi”, Giovanni Schiuma (2009) visioi. Schiuman mukaan taiteen ja yritysmaailman suhde on vastavuoroinen. Taide tuo yritysmaailmaan kulttuurista, yritysmaailma puolestaan taiteeseen taloudellista pääomaa. Taiteen arvo yritysmaailmalle näyttäytyy Schiumalle (2009) itsestään selvänä ja hän määrittelee taidepohjaisuutta yritysmaailmalle varsin laveasti.[1] Taidepohjaisuus hyödyttää sekä organisaatioita että niissä toimivia yksilöitä. Schiuma avaa taideteosten ja taideprojektien suhdetta organisaatioihin yhdeksänkohtaisella arvokuvauksella. Niissä taide voidaan sijoittaa matriisiin, jossa muutoksen ja kehityksen tason mukaisesti erilaiset vaikutukset ja ilmiöt sijoittuvat akselille suhteessa yksilöiden ja organisaation muutoksiin. Matalimmalle tasolle asettuu viihde, sitten yllytys tai jännitteen synnyttäminen (galvinising), seuraavaksi inspiraation luominen, sponsorointi, ympäristön kaunistaminen, koulutus ja henkinen kasvu, investointi, sitouttaminen ja korkeimmalla tasolla muutos (transformation) organisaation ja yksilöiden tietoisuuden avaamisella. ”Taide toimii esteettisenä teknologiana – se sitouttaa ihmisiä kaikkien aistien avulla. Taiteen avulla tavallisesta voi tulla epätavallista”, Schiuma vahvistaa (Reijonen 2015).
Voiko taiteen olennoima ihmiskäsitys ja maailmankatsomus olla linjassa luovan talouden vaatimusten kanssa siinä määrin, että ne eivät mitenkään eroa toisistaan vaan elävät molempia (taidetta ja taloutta) ruokkivassa symbioosissa? Hannah Arendt kuvaa tapahtumaa homo faberin tuhoutumisena. Tässä maailmassa esineitä ei enää arvioida niiden käyttökelpoisuuden perusteella, jolloin tuote ei ole todellinen lopputulos. Tuotetta arvostetaan siksi, että sen kautta on valmistettu ”jotain muuta”. Tuote tai esine on väline johonkin lisäarvoon, olkoon se yhteisöllinen status tai talouden ”hengellisyys”. Tästä voi loogisesti päätellä, että sen arvo on ainoastaan toissijainen, ja ilman ensisijaisia arvoja ei voi olla myöskään toissijaisia arvoja. Homo faber, valmistava ihminen, menettää arvonsa, kun hän lakkaa pitämästä itseään ihmiselle merkittävien esineiden tekijänä ja alistuu ainoastaan työkalujen tekijäksi. (Arendt 2002, 311.)
Parrhesian mahdollisuus
Ajatusta taiteesta parrhesiana, riskaabelina omakohtaisena todenpuhumisena, joka tapahtuu yhteiskunnassa alhaalta ylöspäin, on vaikea sovittaa talouden hyötyasteikolle. Parrhesian käsitteen määrittelyssä palataan usein Michel Foucaultin Berkeleyn yliopistolla 1983 pitämään luentoon Discourse and Truth: the Problematization of Parrhesia. Parrhesian käsitteen alkuperä on kreikan sanoissa pan kaikki ja rhema, se mikä on sanottu. Kaiken sanoja ei peitä mitään, vaan avaa sydämensä ja mielensä kuulijoille ymmärrettävällä tavalla. Hänelle totuuden puhuminen on paljautta ilman retorisia verhoja, suoraa puhetta omakohtaisesta totuudesta. Parrhesia ei voi olla opittua toisen käden kokemuksen kertomista, ei toisten tarinaa. Se kiteytyy ajatukseen: ”Olen mitä puhun.” (Foucault 1999.)
Tänään on merkityksellistä myös erottaa kaksi erilaista parrhesian muotoa. Toinen on pelkkää höpötystä, suodattamatonta puheen virtaa, jossa yhteisölle vaaralliset ja pahat puheet valtaavat areenat. Ympäristömme on täyttynyt tästä hapen vievästä, sekä verbaalisesta että visuaalisesta, pölötyksestä. On tietenkin vaikea erottaa, missä vaiheessa omakohtaisen totuuden julistaminen jää tämän tuomittavan suoraan sanomisen piiriin. Pääsyn totuuteen varmistivat antiikissa puhujan moraaliset ominaisuudet. Totuuden puhuminen on tietoinen riski. Parrhesiaa ei voi sanoa harjoittavan esimerkiksi opettaja, joka ei toiminnallaan vaaranna omaa henkeään tai asemaansa yhteisössä, ei myöskään nettiyhteisön totuuden puhuja, jonka motiivina on vahvistaa hyväksyntää ja suosiota samoin ajattelevien parissa.
Ympäristömme visuaalinen maailma on taloudellisten intressien hallitsemaa. Luemme ympäristömme estetiikkaa, kuten olemme oppineet, kriittisesti mainontana, yrityksenä manipuloida, tietoisena brändäyksenä. Pitkälle sovellettu kuvallisen kulttuurin opetus on kasvattamassa katsojan tulkitsemaan kuvataidetta kuten muutakin visuaalista virtaa. (Muurimäki 2013, 285.) Miten taiteen osa parrhesiana, toden puhumisena, paljaan olemisena ja hallittujen oikeutena esittää kysymyksiä voi toteutua silloin, kun taidetta luetaan kuten brändejä ja formaatteja?
Teksti pohjautuu Tekesin rahoittamassa Art at Work ‑hankkeessa kirjoitettuun artikkeliin, joka julkaistaan Lapin yliopiston julkaisussa syksyllä 2016. Tekstin toinen osa on julkaistu otsikolla Kulttuurisatoa hengenviljelyllä.
Lähteet:
Aalto-yliopisto (2015). Mikä luova talous? Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun pienyrityskeskus. Haettu 2.9.2016 osoitteesta http://pienyrityskeskus.aalto.fi/fi/luovasuomi/mika_luova_talous/
Arendt, H. (2002). Vita Activa. Tampere: Vastapaino.
Foucault, M. (1999). The Meaning and Evolution of the Word Parrhesia. Haettu 2.9.2016 osoitteesta http://foucault.info/doc/documents/parrhesia/foucault-dt1-wordparrhesia-en-html
Liikkanen, M. (2014). Tilasto kulttuuripoliittisen käänteen palveluksessa. Teoksessa: M. Lehtonen, K. Valaskivi & H. Kuusela (toim.) Tehtävä kulttuurille. Talouden ja kulttuurin muuttuvat suhteet. Tampere: Vastapaino, 144–170.
Marcuse, H. (2011/1977). Taiteen ikuisuus. Suom. V. Lähde. Tampere: Niin&näin.
Muurimäki, M. (2013). Nykytaiteen politiikka museokontekstissa. Helsinki: Aalto Yliopisto.
Rehn, A. (2015). Luova Suomi ja nopeat kopiot. Kolumni Yleisradiossa 18.8.2015. Haettu 2.9.2016 osoitteesta http://areena.yle.fi/1-2974722.
Reijonen, I. (2015). Taiteella parempaa työelämää. Haettu 2.9.2016 osoitteesta http://www.luovasuomi.fi/www.luovasuomi.fi/article/1949.html
Salonen, M. (2015). Tekesin Merja Salonen bloggaa: Talouskasvua kulttuurisisällöistä. Blogijulkaisu 30.10.2015. Haettu 2.9.2016 osoitteesta http://ek.fi/blogi/2015/10/30/tekesin-merja-salonen-bloggaa-talouskasvua-kulttuurisisalloista/
Schiuma, G. (2009). The Value of Arts-Based Initiatives. Mapping Arts-Based Initiatives. Haettu 2.9.2016 osoitteesta http://www.aandbscotland.org.uk/documents/2012-06-12-10-06-52-58-Value%20of%20arts%20based%20learning%201.pdf
____________________
[1] Schiuma puhuu taidepohjaisuudesta käsitteellä (ABI) Art Based Initiative (Schiuma 2009).
Kirjoittaja
Pirjo Seddiki, taiteen tohtori, toimii Hämeen ammattikorkeakoulussa yliopettajana muotoilun koulutuksessa yrittäjyyden ja liiketoimintaosaamisen yksikössä sekä syksyllä 2016 alkaneessa ylemmän ammattikorkeakoulun kulttuuri ja taidetoiminta hyvinvoinnin edistäjänä -koulutuksessa.
Viittausohje:
Seddiki, P. (2016). Taidetta ja tavaratuotantoa. HAMK Unlimited Professional 5.9.2016. Haettu [pvm] osoitteesta https://unlimited.hamk.fi/kulttuuri-ja-muotoilu/taidetta-ja-tavaratuotantoa/
http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020111991948
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
[button href=”http://www.hamk.fi/hakijalle/muotoilu/Sivut/default.aspx” target=”_blank” bg_color=”#FF0066″ text_color=”#ffffff”]Muotoilun koulutus »[/button]
