Havaintoja osaamisen rakentumisesta ja tulevaisuuden osaamistarpeista terveysalalla

Osaamistarpeiden ennakointi terveydenhuollossa on ajankohtainen kysymys ja artikkelimme lähtökohta. Sen ympärille rakentuvat kysymyksemme: Miten osaaminen rakentuu terveysalalla ja millaiset ovat osaamistarpeet lähitulevaisuudessa? Digitalisaatio ja robotiikka ovat jo nyt läsnä ja tulevat muuttamaan työtä ja sen edellyttämää osaamista lähivuosina voimakkaasti. Digitalisaatiota ja robotiikkaa käsittelevien julkaisujen (mm. Andersson ym. 2016; Pajarinen & Rouvinen 2014) pohjalta käynnistynyt keskustelu tulevaisuuden työpaikoista ja osaamistarpeista terveysalalla 2020-luvulla ovat suunnanneet kirjoitustamme. Teeman ympärillä ovat aktiivisia keskustelijoita olleet ammattijärjestöjen edustajat, joille kysymys on elintärkeä. Teimme työelämän, järjestöjen ja koulutuksen asiantuntijoille sähköisen kyselyn, jossa pyysimme heitä arvioimaan tulevaisuuden osaamistarpeita terveysalalla sekä sitä, kuinka niihin voidaan vastata.

Artikkeliin päätyneet havaintomme ovat nousseet kirjallisuudesta, toteutuneesta haastattelusta sekä ennen kaikkea kirjoittajien välisestä teemallisesta keskustelusta. Artikkelissa on hyödynnetty myös kirjoittajien väitöstutkimuksia. Kirjoitusprosessin aikana syntyi myös kaksi kuviota, joilla kirjoittajat kuvaavat osaamisen rakentumista ja osaamistarpeita terveysalalla.

Johdanto

Teollistuneet länsimaat mielletään hyvinvointivaltioiksi, joiden tunnusmerkkejä ovat demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen lisäksi hyvinvointipalveluiden hankintaan käytettävien varojen varsin suuri osuus bruttokansantuotteesta. Julkisten palveluiden osuus bruttokansantuotteesta kaksinkertaistui 1960-luvun alusta 1980-luvun loppuun ulottuvalla kaudella (Paavonen & Kangas 2006, 18; Harrinvirta 2000.) Myöhemmin talouden taantuessa on teollisuusmaissa julkisten menojen kasvua pyritty hillitsemään tukeutumalla niin sanottuun karsinnan teoriaan (ks. Pierson 1994; 1996, Levy 1999; Bonoli, George & Taylor-Gooby 2000). Tuottavuuden ja tehokkuuden aikakaudellakin sosiaali- ja terveyspalvelut ovat keskeinen osa hyvinvointipalveluiden kysyntää. Suomessa julkinen sektori on edelleen merkittävin sosiaali- ja terveyspalveluiden työllistäjä, mutta sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus (SOTE-uudistus) näyttäisi antavan yksityiselle palveluntuottajalle nykyistä paremmat edellytykset vahvistaa asemaansa sote-sektorilla. Tämä vuosikymmeniin suurin palvelurakenneuudistuksemme muuttaa myös hyvinvointipalveluissa toimivien ammattilaisten työtä ja siihen liittyviä osaamistarpeita, vaikka työnjakoon ja tehtävänkuviin liittyvät muutokset ovat kuvanneet alan kehitystä jo pidempään.

Työelämän ja koulutuksen määrällinen ja laadullinen vastaavuus on ollut keskeisiä yhteiskunnallisia kysymyksiä Suomessa. Koulutuspoliittinen päätöksenteko on Suomessa tapahtunut varsin hitaasti. Meriläisen (2006; 2008; 2011) mukaan esimerkiksi toisen asteen koulutuksen muutos on ollut hidasta ja muutosvastarinta on noussut niin hallinnon sisältä kuin järjestöistä. Kului kolmekymmentä vuotta ennen kuin ammatillisesta koulutuksesta pääsi yhtä vaivattomasti jatko-opintoihin kuin lukiokoulutuksesta. Ammattikorkeakoulun synty muutti merkittävästi ammatillisen peruskoulutuksen luomia urapolkumahdollisuuksia. (Meriläinen & Varjo 2008a ja 2008b; Meriläinen 2011a; Meriläinen 2011b).

Koulutuspoliittisen ohjauksen mukaisesti ammatillisen koulutuksen tutkintojärjestelmän kehittäminen painottui 2000-luvulla muun muassa työelämälähtöisyyden ja osaamisperusteisuuden vahvistamiseen sekä tutkintojärjestelmän joustavuuden lisäämiseen. Vuonna 2009 opetusministeriö asetti ohjausryhmän ammatillisen koulutuksen tutkintojärjestelmän kehittämiseen eli niin sanottuun TUTKE-työhön. Sen tuloksena ammatillisen koulutuksen tutkinnot uudistuivat vuonna 2015. (Valtioneuvoston asetus 2014/801; Opetus- ja kulttuuriministeriö 2012.)

Ammatillisen koulutuksen reformi käynnistyi syksyllä 2015 hallitusohjelman mukaisesti. Sen yhtenä tavoitteena on lisätä koulutuksen ja osaamisen vuorovaikutusta työpaikoilla (Valtioneuvoston kanslia 2015, 17–18). Uudistamistyö on edellyttänyt koulutusten järjestäjiä laatimaan tutkinnot osaamisperusteisiksi. Uudet tutkinnot koostuvat niin sanotuista moduuleista, jotka luovat mahdollisuuden lähestyä osaamistarpeita tutkinnon osien kautta. (Tasala 2014, 112–113). Tämä tulee ohjaamaan koulutusta nykyistä enemmän osatutkintojen suorittamiseen nykyisten kokonaisten tutkintojen sijaan.

Ammattikorkeakoulut vakinaistettiin ensimmäisen kerran 1990-luvun loppuun mennessä. 2000-luvulla ammattikorkeakoulut ovat kehittyneet tavoitteensa mukaisesti ammatillisen korkeakoulutuksen instituutioiksi ja vahvistaneet suomalaisen koulutusjärjestelmän duaalimallia korkeakoulutuksen osalta. Viimeisin ammattikorkeakoulu-uudistus saatettiin loppuun, kun vuoden 2015 alusta uusi ammattikorkeakouluja koskeva lainsäädäntö astui voimaan. Uudistuksen yhteydessä opetus- ja kulttuuriministeriö antoi ammattikorkeakouluille kehittämishaasteen muun muassa pirstaleisen sosiaali- ja terveysalan koulutuksen karsimiseksi. Kehittämishaasteista keskusteltiin vuoden 2014–2015 aikana ministeriön, koulutuksenjärjestäjien ja sidosryhmien kanssa yhteisissä hyvinvointidialogeissa. Järjestäjäverkkoon liittyvien kysymysten lisäksi esillä ovat olleet muun muassa niin sanottujen ammattikorkeakoulujen terveysalan kaksoistutkintojen asema ja tilanne. Kaksoistutkinnoilla tarkoitetaan sitä, että terveydenhoitajaksi, ensihoitajaksi, kätilöksi tai diakonissaksi valmistuvat saavat myös sairaanhoitajan pätevyyden Suomessa.

Ammatillisen koulutuksen tapaan myös ammattikorkeakoulu-uudistuksen yhteydessä on yhä vahvemmin puhuttu osaamisperusteisten opetussuunnitelmien rakentamisesta ja käyttöönotosta. Käsitteellä tarkoitetaan työelämälähtöisesti kehittyvää ja ammatillisiin opintokokonaisuuksiin perustuvaa osaamista (Kumpulainen 2014). Lisäksi oppijan polku -käsitteellä on ammattikorkeakouluissa viitattu niin ikään joustaviin, yksilöllisiin ja työelämän tarpeisiin reagoiviin opetussuunnitelmiin. Yhtä kaikki käsitteeseen näyttää liittyvän vahva työelämälähtöisyys koulutuksen suunnittelussa sekä työelämän osaamistarpeiden huomioiminen oppimisen arviointiperusteena. Tavoitteena osaamisperusteisuudessa on, että koulutus antaisi entistä paremmat valmiudet valmistuneelle työelämää ja ‑uraa varten.

Yksilön tasolla osaamistarve liittyy yhteiskunnassa selviytymiseen. Osaaminen kehittyy koko elinkaaren ajan, kun älyllisiä taitoja ja oppimista vaativia toimintoja harjoitetaan. Työelämässä osaaminen liittyy yhä useammin muutoksen tai uudistuksen hallintaan. (Räkköläinen & Meriläinen 2014). Kyse on silloin pitkälti asioihin suhtautumisen tavoista, ajattelun taidoista, oppimisen hallinnasta sekä yhdessä työskentelyn taidoista. Työntekijän työssä oppimista ja ammatillista uusiutumista on kehitetty myös ammatillista toimijuutta vahvistamalla (Heikkilä, Jokinen, Nurmela 2008; Eteläpelto, Hökkä, Paloniemi & Vähäsantanen 2014).

Toiseksi osaaminen liittyy taitoihin, jotka kertyvät kokemuksesta työssä. Ne näyttäytyvät usein toiminnassa, jota on vaikea kuvata verbaalisesti (Nikkanen & Kantola 2007; Kurtti 2012). Esimerkiksi asiantuntijasairaanhoitajan kliinistä päätöksentekoa tai työhön sitoutumisen tekijöitä on kuvattu tällaisilla taidoilla (Lake, Moss & Duke 2009; Hendriks, Ligthart & Schouteten 2016). Siten osaaminen integroituu hiljaisen tiedon käsitteeseen, joka pitää sisällään yksilön uskomuksia, mielikuvia, ajatusrakennelmia ja näkemyksiä, jotka ovat hänen toiminnan taustalla (Polanyi 1958; Polanyi 1966; Pohjalainen 2012).

Työelämän osaamistarpeita arvioitaessa käytetään hyväksi ministeriöiden ja niiden alaisten laitosten julkaisemia määrällisiä ja laadullisia ennakointitietoja. Tätä tietoa tulee koulutusorganisaatioiden hyödyntää, jotta niiden tuottama osaaminen kohdentuu oikein. Osaamistarpeiden muutos muokkaa tulevaisuudessa ammatteja, jolloin osa ammateista kuolee kokonaan. Uusia ammatteja syntyy esimerkiksi vanhojen ammattien rajapinnoille. Eri ammattiryhmien työvoimatarpeen muutosten lisäksi myös ammattitaitovaatimukset saattavat muuttua nopeasti. Osaamistarpeiden muutos saattaa olla paljon nopeampaa kuin työvoiman kysynnän muutos eri ammateissa. Tämä edellyttää koulutusjärjestelmältä nopeaa reagointia ja proaktiivisuutta ammatillisen ja ammattikorkeakoulutuksen tavoitteissa ja sisällöissä. Sosiaali- ja terveysalan osaaminen rakentuu tulevaisuudessa yhä kasvavassa määrin yksilön opinto- ja urapolun varaan, jossa osaaminen kasvaa aikaisemmin hankitun osaamisen päälle rakentuvista tutkinnon osista tai muista lisä- ja täydennyskoulutuksen kokonaisuuksista. Osaamista kehitetään yhä kokonaisvaltaisemmin yksilöiden työssä ja työn yhteydessä.

Pyrimme tässä artikkelissa tarkastelemaan niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat osaamiseen tai sen vajeeseen. Koulutuspoliittinen tahtotila ohjaa suomalaista koulutus- ja täydennyskoulutustarjontaa, jossa yksilön ja työelämän tarpeiden tulisi kohdata joustavasti, osaamista kasvattaen sekä yksilön työurien muutostarpeet huomioiden. Myös koulutuspoliittisesti merkittävät ja ajankohtaiset uudistusprosessit vaikuttavat artikkelimme sisältöön. Olemme työstäneet artikkelia yhdessä keskustellen noin runsaan vuoden ajan. Olemme käyneet kahden–kolmen tunnin teemakeskusteluja noin kerran kuukaudessa. Prosessin aikana olemme pyrkineet tuottamaan mallia osaamisen rakentumisesta terveydenhuollossa.

Valtioneuvoston näkemyksiä tulevaisuuden osaamistarpeista

Opetus- ja kulttuuriministeriö ohjasi koulutuspolitiikkaa 1990-luvun alusta alkaen koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmilla, jotka valtioneuvosto hyväksyi joka neljäs vuosi. Aluksi kehittämissuunnitelmat olivat lyhyitä koulutuspolitiikan linjauspapereita, mutta kohti 2000-lukua niiden sivumäärät kasvoivat ja ne koostuivat hyvin erikokoisista ja -tasoisista linjauksista. Kehittämissuunnitelmat työstettiin virkamiesvoimin ja kahden eri opetusministerin johdolla, jolloin ennen hyväksyntää istuva ministeri teki vielä muutoksia. (Meriläinen 2011a, 178–183.) 2000-luvulla valtioneuvostotasolla koulutuspolitiikan vaikuttamiskeinoiksi ovat tulleet niin sanotut tulevaisuuskatsaukset, joiden valmistelun tekevät ministeriöiden virkamiehet kansliapäälliköidensä johdolla. Tulevaisuuskatsausten tarkoituksena on vaikuttaa tulevaan hallitusohjelmaan. Vuoden 2014 ministeriöiden tulevaisuuskatsaukset olivat tiiviitä kuten kehittämissuunnitelmat aikoinaan. Tämän lisäksi valtioneuvostotasolla oli päästy aikaisemmista katsauksista poiketen yhteiseen toimintaympäristökuvaukseen.

Opetus- ja kulttuuriministeriön tulevaisuuskatsauksessa osaaminen, luovuus ja digitaalisuus ovat keskeisessä roolissa. Lähtökohtana on se, että digitaalisuus muuttaa muun muassa työn organisoitumista, ja käynnissä olevan prosessin aikana osa ammateista katoaa ja myös uudenlaisia työtehtäviä syntyy. Tämän vuoksi koulutusjärjestelmän tulee panostaa oppimisympäristöjen kehittämiseen ja digitaalisuuteen. Ammatillisessa koulutuksessa se vaatii koulutuksen jatkuvaa uudistamista sekä työelämäyhteistyötä, jota käynnissä oleva reformi tulee lisäämään vuonna 2018. Toisaalta ammattikorkeakouluille tulee tarve kirkastaa profiileitaan, lisätä yhteistyötä ja purkaa päällekkäisyyttä. (Opetus- ja kulttuuriministeriö 2014a).

Sosiaali- ja terveysministeriön tulevaisuuskatsauksessa hyvinvointi ja osallisuus ovat keskeisiä teemoja. Kasvavaan palvelutarpeeseen voidaan katsauksen mukaan vastata uudistamalla tietoon pohjautuvaa arviointia, jolloin on tehtävä rakenteellisia ja toiminnallisia muutoksia, opittava uusia työn tekemisen tapoja ja ylitettävä rajoja. Työelämän muutosta ja osaamisen uudistamista katsaus lähestyy työhyvinvoinnilla. Työpaikoilla tarvittavaa aineetonta pääomaa tulee kasvattaa kaikilla koulutuksen tasoilla elämän eri vaiheissa yhdessä työelämän kanssa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2014).

Molempien ministeriöiden tulevaisuuskatsauksissa koulutuksen ja osaamisen jatkuva parantaminen ovat keinoja kohdata työelämän muutos ja uudet, muuttuvat ammatit. Valtioneuvoston yhteisen, kaikkia ministeriöitä koskevan toimintaympäristökuvauksen mukaan työvoiman liikkuvuus lisääntyy maailmanlaajuisesti, jolloin kilpailu korkean tuottavuuden työpaikoista on globaalia. Tähän voidaan vastata korkealla koulutus- ja osaamistasolla, jossa Suomen kilpailuetu saattaa olla hiipumassa. Sen sijaan digitaalisesta tiedosta on muodostumassa uusi olennainen kilpailutekijä. Tämän lisäksi internet tuottaa uusia palveluita ja mahdollisuuksia. Valtioneuvoston katsaus nostaa esiin termin koulutushalukkuudesta, jolla yksilötasolla tulevaisuudessa voidaan vastata esimerkiksi kilpailukykyhaasteeseen (Valtioneuvosto 2014).

Suomen hyvinvoinnin ylläpitäminen edellyttää  21. vuosisadan avaintaitojen varmistamista koko väestölle. Lisäksi on korjattava osaamisketjussamme havaitut puutteet. Koulutustasoa on nostettava ja parannettava tutkimuksen laatua kokoamalla tutkimusta sektorien rajat ylittäviksi kokonaisuuksiksi. Tulevaisuuden kasvualojen ennustaminen on vaikeaa, mutta koulutus on vastaisuudessakin avainasemassa. Näyttää siltä, että korkeaa koulutusta vaativien ja suurta arvonlisäystä tuottavien työpaikkojen osuus kasvaa. Yhä useampi näistä työpaikoista syntyy palvelualoille. Todennäköisesti merkittävä osa suomalaisesta työvoimasta työskentelee monikansallisissa tai kansainvälisillä markkinoilla toimivissa yrityksissä. Kulttuurien ja opintotaustojen moninaistuminen haastaa koulutuksen uudistumaan (Valtioneuvosto 2014; Valtioneuvoston asetus 2014/801).

Tulevaisuuskatsaukset eivät yksilöi sitä, millaista tulevaisuuden koulutuksen tulee olla. Tarkastelu hahmottelee muutosta, yksilön joustavuutta ja koulutushalukkuutta. Vastuu jää ikään kuin jokaiselle yksilölle vaikeasti ennustettavassa muuttuvien ammattien maailmassa. Ammatillista koulutusta johtava Mika Tammilehto näkee, että työelämän kasvavat ja nopeasti muuttuvat vaatimukset on pystyttävä turvaamaan vähemmillä resursseilla kuin aikaisemmin (Tasala 2014, 113.) Näin ollen tutkinnon uudistus tuo yksilön eteen mahdollisuuden työssäkäynnin ja opiskelun lomittamiseen, mikä vaatii koulutuksen järjestäjiltä hyviä työelämäyhteyksiä sekä joustavia opetuksen toteutustapoja.

Teknologinen murros terveydenhuollossa

Maamme hallitus antoi vuonna 2015 kuntasektorille vaatimuksen noin yhden miljardin euron säästöistä vuoteen 2017 mennessä. Säästövaatimukset kohdentuivat suurelta osin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Haastetta lisää väestön nopea ikääntyminen: väestönkasvusta peräti 90 prosenttia on yli 75-vuotiaiden määrän kasvua vuoteen 2040 saakka. Vastaavasti veronmaksukyky näyttäisi kasvavan vain seitsemän prosenttia vuoteen 2040 mennessä. Resurssit eivät siis kasva, vaikka sosiaali- ja terveydenhuoltopalvelujen tarve kasvaa melko jyrkästi (Kinnula, Malmi & Vauramo, 2014).

Säästötavoitteiden toteutumiseksi sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistaminen on toteutettava rakenteita ja palvelujen tuottamisen tapoja kehittämällä. Teknologian ja robotiikan hyödyntäminen on kehittämiselle välttämätöntä. Teknologiateollisuuden vuosittain julkaiseman digibarometrin mukaan Suomi ei vieläkään sijoitu kärkeen teknologian hyödyntämisessä, vaikka sen nähdään toimivan ”sateentekijänä” tavoitteiden saavuttamiseksi.

Linturi, Kuusi & Ahlqvist (2013) toteavat, että tulevaisuuden radikaaleista teknologisista ratkaisuista huomattava osa kiinnittyy juuri ihmisen tutkimuksen ja hoidon tai huolenpidon ja hyvinvoinnin tukemiseen. Esimerkiksi tautien, fysiologisten tilojen ja organismien ominaisuuksien nopeaan tunnistamiseen kehitetään biosiruja tai biosensoreita, joiden avulla terveydenhuollon henkilöstö tai jopa potilas itse voi tunnistaa lääketieteellisen tilansa ilman perinteisen laboratorion apua. Tämänkaltaiset esimerkit avaavat suuria mahdollisuuksia terveydenhuollon uudelleenjärjestämiseen ja itsediagnostiikkaan. Jo nyt on kehitelty sekä kehon sisäisiä että kehon ulkopuolisia analysaattoreita lääketieteellisiin tarkoituksiin. Näköpiirissä on laitteita, jotka verenpainemittauksen, insuliinitestin tai raskaustestin tavoin olisivat henkilön itsensä käytettävissä ja kykenisivät suorittamaan huomattavan laajan joukon terveydentilaa ja muuta kehon tilaa indikoivista mittauksista. Robotisaatio tuo muun muassa vammaisten ja vanhusten palveluiden tukemiseen käveleviä ja kädellisiä robotteja.

Pajarinen & Rouvinen (2014) arvioivat, että edessämme on suurin työhön liittyvä murros sitten teollisen vallankumouksen. He toteavat myös, että työn muutos liittyy myös siihen, että työtehtävät ihmisen ja koneen välillä toisaalta selkiytyvät ja toisaalta yhdistyvät. Tarvitaan vuorovaikutusta robotin ja ihmisen välille. Anderssonin ym. (2016) mukaan vastaava muutos on käsillä myös terveydenhuollossa. Olemassa olevan robotiikan ja automatiikan sovellusten avulla voitaisiin korvata ainakin 20 prosenttia sairaanhoitajien ja lähihoitajien nykyisistä työtehtävistä. Muun muassa erilaisiin hoitotyön logistisiin toimintoihin, lääkkeiden käsittelyyn, kotiapuun tai hygieniatoimintoihin liittyvät tehtävät voivat siirtyä roboteille ja hoitajien työssä tulevat korostumaan enemmän ammattitaitoa ja inhimillistä arviointia edellyttävät tehtävät.

Osaamisen rakentumisen ja osaamistarpeiden näkökulmasta on tarkoituksenmukaista kysyä, miten suomalainen koulutusjärjestelmä kykenee työn murrokseen reagoimaan, ja voiko haasteeseen vastata ilman tiivistä vuoropuhelua työelämän kanssa.

Yksilön osaamisen kasvun mahdollisuudet

Ammatillisessa koulutuksessa on pyritty lisäämään opintojen yksilöllistämistä 2000-luvulla. Yli kymmenen vuotta sitten opetus- ja kulttuuriministeriö asetti työryhmän kehittämään lukion ja ammatillisen toisen asteen koulutuksessa suoritettavien opintojen, aiempien opintojen tai muutoin hankitun osaamisen hyväksilukuperiaatteet (Opetus- ja kulttuuriministeriö 2014). Ammatillisessa koulutuksessa käsite henkilökohtaistaminen kuvaa hankitun osaamisen hyväksilukuperiaatteita. Siinä selvitetään koulutukseen hakeutujan esittämien luotettavien asiakirjojen ja muiden mahdollisten selvitysten perusteella hänen aikaisempi osaamisensa sekä se miltä osin asiakirjojen pohjalta jo osoitettu osaaminen voidaan ehdottaa tunnustettavaksi (Valtioneuvoston asetus ammatilliseen aikuiskoulutukseen liittyvästä henkilökohtaistamisesta 2015/794). Osaamisperusteisen koulutuksen kehittäminen on lisännyt 2010-luvulla tarpeita soveltaa aikaisemmin hankitun osaamisen tunnistamista ja tunnustamista myös korkeakoulutuksessa (ns. AHOT-menettely). Ammattikorkeakoulut ovat luoneet erityyppisiä käytäntöjä sen suhteen, miten osaaminen näytetään koulutuksen aikana ennen sen tunnustamista.

Yksilöllistä oppimista on lisäksi aina tapahtunut virallisten koulutusinstituutioiden ulkopuolellakin, kuten työelämässä, harrastuksissa tai vaikkapa luottamustoimissa. Näyttää myös siltä, että työpaikalla tapahtuvaan oppimiseen kiinnitetään nykyistä enemmän huomiota, koska työelämä on yhä kompleksisempaa (Collin 2007, Tynjälä, Virtanen & Valkonen 2005). Esimerkiksi hoitajien työtoiminnan yhteydessä on selvitetty jatkuvaa ammatillista kehittymistä tukevia tekijöitä (Govranos & Newton 2014).

Yksilön osaamisen kasvun näkökulmasta on huomioitava, että työkokemuksen lisääntyessä ja työurien pidentyessä työssä esiintyvät rutiinit lisääntyvät, työn muutosherkkyydestä huolimatta. Perinteisesti rutiineja on pidetty asiantuntijuuden perustana (Palonen & Gruber 2010, 45). Jatkuvan ammatillisen kehittymisen näkökulmasta rutiinien omaksumisesta on tarkoituksenmukaista siirtyä työn kehittämisen sykliin ja pyrkiä tunnistamaan selvemmin niitä työn tekemisen kriittisiä tapahtumia, joihin liittyy oppimisen problematiikkaa. Työntekijän ammatillinen kasvu jatkuu kehittämisen syklissä parhaimmillaan koko työuran ajan.

Asiantuntijan osaamisen kasvu terveydenhuollossa näyttää liittyvän äänettömien ja juurtuneiden (embedded) taitojen kehittämiseen. Se näkyy hiljaisen tiedon käyttönä ja on vahvasti kokemuksesta nousevaa (Sanares & Heliker 2006, Runciman 2014). Hiljaisen tiedon jakamisessa asiantuntijaorganisaatioon on kyse myös päällekkäisen tiedon tuottamisesta.  Sillä tarkoitetaan esimerkiksi sitä, että organisaation tiimeillä on yhteinen tietoalue eriytyneiden tietoalueiden lisäksi. Ruohotien mukaan (1997, 3) ajatus ei välttämättä kuulosta järkevältä, mutta esimerkiksi japanilaisissa yrityksissä päällekkäinen ”ylijäämätieto” on rohkaissut työyhteisöjä viestintään ja sitä kautta äänetön osaaminen tai hiljainen tieto on tullut julkilausutuksi. Kokemukseen perustuvan hiljaisen tiedon näkyväksi tekemistä onkin pyritty edistämään terveydenhuollossa mm. muistitiedon varaisella keskustelulla tai kertomuksilla, reflektioilla, vuorovaikutteisilla työmuodoilla tai asiakkaan olemuksesta tehdyillä tulkinnoilla (Decker & Iphofen 2005, Booth 2007, Sim & Radlof 2009, Kurtti 2012, Skoog, Hallström & Berggren 2017).

Hiljaisen tiedon hyödyntäminen yksilön, työtiimin ja koko työyhteisön osaamisen vahvistamisessa näyttäisi olevan välttämätön menestymisen edellytys. Hiljaisen tiedon käsittelyn onnistuminen ei ole kiinni organisaation koosta, vaan sen kyvystä kuunnella ja keskustella kollegiaalisesti. Hoitotyössä työyhteisön kollegiaalisuutta voidaan kuvata ammattilaisten välisellä vastavuoroisella ja luottamuksellisella suhteella, jossa hoitaja tukee työtoverinsa ammatillista työskentelyä ja puolustaa häntä erilaisissa työtilanteissa (Arala, Kangasniemi, Suutarla, Haapa & Tilander 2015). Näiden ennakkoedellytysten valossa osaamisen kehittäminen organisaation hiljaista tietoa hyödyntämällä on suunniteltava huolellisesti. Kurtin (2012) tutkimuksessa hiljainen tieto terveydenhuollon organisaatiossa ilmeni tyypillisesti itsenäisessä ja rutinoituneessa tiimityöprosessissa sekä yksilön omalla asiantuntijuusalueella. Edelleen hiljainen tieto sisältyi yksilöiden kokemustietoon, josta ainakin osa oli jaettavissa yksilöltä tiimiin ja tiimistä edelleen työyhteisöön.

Kuvio 1. Yksilön osaamisen kasvun mahdollisuudet. Lähde: Meriläisen ja Kurtin teemakeskustelujen (2016) tulos.

Yksilön osaamisen kasvun mahdollisuudet terveydenhuollossa kiteytyvät yllä olevaan kuvioon (kuvio 1). Kuvion osat edustavat yksilön ammatillisen osaamisen kasvun elementtejä, joiden avulla luodaan edellytykset myös riittävälle ammatilliselle osaamiselle terveydenhuollossa. Koulutusjärjestelmämme tuottaa niin ammatillisessa kuin ammattikorkeakoulutuksessakin terveydenhuollon ammattilaisia osaamisperusteisilla tutkinnoilla. Osaamisperusteiset opetussuunnitelmat pyrkivät työelämälähtöisyyteen tai -läheisyyteen. Yksilö lisää osaamistaan työuransa aikana yhtäältä erilaisin lisä- ja täydennyskoulutuksen muodoin ja toisaalta oppimalla työstään työpaikalla. Työelämäperustainen osaaminen liittyy vahvasti työpaikalla tapahtuvaan oppimiseen, jossa osaamisen kehittämisen potentiaali piilee hiljaisen tiedon hyödyntämisen edellytysten luomisessa. Tässä prosessissa erilaiset vuorovaikutteiset työmuodot, kuten perehdytys, mentorointi ja tiimityöskentely, luovat perustan asiantuntijuuden jakamiseen työyhteisössä. Yksilön osaamisen kasvun mahdollisuuksiin vaikuttaa oleellisesti sisäinen motivaatio sekä hänen sosiaaliset taitonsa. Nämä tekijät luovat edellytykset toimia uudistuvissa verkostoissa, jotka ovat tulevaisuudessa entistä moniammatillisempia ja riippuvaisempia toisistaan.

Osaavan ja menestyvän terveysalaa edustavan työyhteisön on valjastettava yksilöiden innovatiivisuuden ja luovuuden potentiaali ja hyödynnettävä se työyhteisön osaamispääomaksi. Yksilön kasvun mahdollisuudet luovat perustan työyhteisön oppimiskulttuurin kehittymiselle, joka näkyy jatkuvana ja avoimena moniammatillisena kanssakäymisenä työyhteisöissä.

Terveydenhuollon osaamisen hahmottaminen 2020-luvulla asiantuntijoiden arvioimana

Täydensimme selvityksistä ja tutkimusraporteista saamiamme käsityksiä sosiaali- ja terveysalan tulevaisuuden osaamistarpeista sähköisellä kyselyllä. Interventiolla pyrimme myös vahvistamaan edellä esitetyn kuviomme luotettavuutta ja tarkentamaan osaamisen rakentumisen mahdollisuuksia ja osaamistarpeita terveydenhuollossa (Kuvio 1). Haastattelupyynnöt lähetettiin helmikuussa 2016 harkinnanvaraisesti kirjoittajien omien asiantuntijaverkostojen avulla kuudelle asiantuntijalle, jotka edustivat sosiaali- ja terveydenhuollon ammatillista koulutusta ja ammattikorkeakoulutuksen johtoa, hoitotyön kliinistä asiantuntemusta, sosiaali- ja terveysalan opetusviranomaista, terveydenhuoltoalan ammattijärjestöä sekä terveydenhuoltopalveluiden kaupallista osaamista. Saimme vastaukset kolmelta asiantuntijalta, joten vastausprosentiksi muodostui 50 prosenttia.

Sähköisen kyselyn kysymykset perustuivat terveydenhuollon osaamistarpeita kuvaavaan aikaisempaan kirjallisuuteen (mm. Andersson ym. 2016; Sosiaali- ja terveysministeriö 2014; Kinnula, Malmi & Vauramo 2014; Vesterinen 2011) sekä kirjoitusprosessin aikana kirjoittajien keskusteluissa esiin nousseisiin teemoihin. Kysymykset ovat nähtävissä erillisellä liitteellä (LIITE 1). Sähköpostikysely toteutettiin Webropol 2.0 ‑kyselytyökalulla, joka on toimiva väline myös laadullisen aineiston keräämiseen. Webropol on yhteensopiva Microsoft Officen kanssa, jolloin tiedon siirtäminen eri sovellutusten välillä on helppoa. Kyselyaineiston avulla pyrimme syventämään havaintojamme terveydenhuollon osaamistarpeista tulevaisuudessa. Tulevaisuus määriteltiin noin 5–10 vuoden päähän ja sillä tarkoitettiin 2020-lukua.

Tavoitteenamme oli vahvistaa käsityksiä tärkeimmistä terveydenhuollon osaamisvaatimuksista olemassa olevan tutkimustiedon perusteella ja toisekseen selvittää, miten osaamista on tarkoituksenmukaista tuottaa tulevaisuudessa terveydenhuollon koulutuksessa ja työelämässä. Aineisto analysoitiin laadullisin menetelmin, jolloin kävimme koko materiaalin läpi siten, että ensin luokittelimme vastauksia itsenäisesti ja sen jälkeen yhdessä keskustellen ja hyödyntäen historian tutkimuksessa käytettyä lähdekriittistä tekstin tulkintaa (esim. Kaartinen 2005; Kuikka 2001; Meriläinen 2011a; 2011b; 2011c). Laadullisen sisällön analyysin tavoitteena oli saavuttaa systemaattinen ja kattava kuvaus asiantuntijoiden vastauksista. Luokittelurunko muodostui yhdistämällä kirjallisuudesta nousseita käsitteitä kyselyn aineistoon. Analyysi toteutettiin siten teoriaa ja aineistoa yhdistelemällä (Seitamaa-Hakkarainen 2014). Luokittelun päätteeksi päädyttiin synteesiin, jonka tuloksena syntyi kuvaus osaamistarpeista ja niiden tuottamisesta 2020-luvulla terveydenhuollossa. Kappaleissa 5.1–5.5 kuvataan tuloksia aineistoluokittain.

Osaamistarpeet ja taidot terveydenhuollossa

Asiantuntijoiden mukaan 2020-luvun osaamistarpeet ovat laajoja ja selkeitä osaamiskokonaisuuksia. Niissä näkyvät elinikäisyys, vuorovaikutteisuus, monikulttuurillisuus, moniammatillisuus, ICT-osaaminen sekä asiakaslähtöisyys. Yksilön osaamissalkussa korostuvat yhdessä tekemistä vaativat taidot, joita tarvitaan monenlaisissa ja muuttuvissa työympäristöissä. Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintatapojen merkittävä tehostaminen näyttää vääjäämättömältä. Sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaisuudistus on osa palvelurakennemuutosta, jonka turvin voidaan vastata tuottavuuden kasvuun sekä laajempaan, jatkuvaan työelämän muutokseen. Sosiaali- ja terveyspalveluiden tulee perustua väestön tarpeisiin, joissa lähtökohtana voidaan nähdä yhdenvertainen oikeus hyvään hoitoon sekä terveyserojen kaventaminen. Uudistamisen yhteydessä on katsottava, millaisia osaamistarpeita uusi palvelurakennemalli tuo suomalaiseen sosiaali- ja terveydenhuoltoon.

Osaamisen kehittämisen muodot terveydenhuollossa

Asiantuntijoiden mukaan osaamista kehitetään 2020-luvulla enenevässä määrin näyttöön perustuvien toimintatapojen mukaisesti. Yksilön ja ja mahdollisesti organisaationkin tasolla erilaiset näytöt varmistavat ammattiin opiskelevan tai jo ammatissa toimivan osaamisen ja sen kehittämisen. Jatkuva ammatillinen kehittäminen edellyttää säännöllistä osaamisen arviointia, joka ei enää ole sidoksissa vain muodollisen koulutuksen toimintakäytäntöihin. Se liittyy ammattilaisen urapolkuun terveysalalla ja yksilölliset osaamissalkut toimivat urasuunnittelussa, jossa nähdään myös nykyistä enemmän mahdollisuuksia kliinisesti erikoistuneisiin urapolkuihin perinteisten uramallien rinnalla. Oppimisympäristöjen kehittyessä oppimaan oppimisen taidot korostuvat. Miten opin tai opimme yhdessä uudistuvia ammattitaitovaatimuksia? Yksilö tarvitsee ongelmanratkaisuun yhä useammin asiantuntijoiden tukea. Ongelmat monimutkaistuvat ja liittyvät enemmän ammattien väliseen alueeseen, eivät pelkästään ammatin sisäiseen toimintaan. Erilaisia konsultatiivisia taitoja ja toimintatapoja tarvitaan. Asiakaslähtöisyyden kehittyminen liittyy myös asiakas-suhteen uudistumiseen. Palvelumuotoilun ideologia juurtuu sosiaali- ja terveyspalvelujen piiriin. Valinnanvapauden lisääntyminen lisää myös asiakkaiden odotuksia palvelun laadusta ja tarjontavalikoimasta.

Osaamisen näkyväksi tekeminen terveydenhuollossa

Osaamisen hyödyntämiseen liittyy tarve tehdä se näkyväksi, jotta yksilöllinen ammattitaito leviää työ- tai oppimisyhteisöön. Osaaminen tulee 2020-luvulla näkyväksi terveydenhuollon koulutuksessa ennen kaikkea erilaisten näyttöjen avulla. Osaamisperusteisissa opetussuunnitelmissa näytöillä todennetaan terveydenhuollon tieto- ja taitoperustaa soveltaen niitä todellisiin työtilanteisiin. Näyttöön perustuvat käytännöt edellyttävät arviointimenetelmien kehittämistä. Perinteisen auktoriteettiin perustuvan arvioinnin rinnalle vahvistuu itse- ja vertaisarvioinnin menetelmät. Työelämässä jo toimivien näkökulmasta osaamista tehdään näkyväksi jatkuvien perehdytys ja mentorointi ohjelmien kautta. Uudet työntekijät perehtyvät työyhteisön toimintatapoihin yhdessä kokeneempien ammattilaisten kanssa. Osaamisen jakaminen ei kiinnity vain työuran alkuun vaan jatkuvan ammatillisen kehittämisen tarve luo pitkäaikaisia mentorointikäytäntöjä työyhteisöihin. Osa työtehtävistä säilyy rutiineina, jolloin osaamisen jakaminen edellyttää ääneen ajattelua. Yksilön rutiini ei ole rutiinia koko työyhteisössä. Työ muuttuu tiheästi, jolloin työtehtävien oppiminen vaatii työnkiertoa ja tehtävien siirtoa ammattikunnan sisällä ja niiden välillä. Koulutuksen ja työyhteisön osaamispääoman arvoa arvioidaan hoidon vaikuttavuudella eli sillä, miten asiakkaan hoitopolussa on onnistuttu.

Tutkintojen merkitys osaamisen tuottamisessa

Osaaminen terveydenhuollossa perustuu 2020-luvulla vahvoihin ja laaja-alaisiin perustutkintoihin ammatillisessa ja ammattikorkeakoulutuksessa. Nämä tutkinnot ovat osaamisperusteisia. Perustutkinnon jälkeisen osaamisen ylläpitämisessä ja kehittämisessä eriytyneet ja yksilölliset urapolut ovat mahdollisia. Osaamista kehitetään jatkuvasti uran eri vaiheissa. Erityisosaaminen saavutetaan erilaisten muodollisten lisä- ja täydennyskoulutusten kautta. Tästä huolimatta työpaikka toimii myös oppimisympäristönä. Formaalin ja informaalin oppimisen rajat hämärtyvät uran aikaisessa ammatillisessa kasvussa. Olisi tärkeää saada terveydenhuollon erityisosaamiselle jonkinlainen sertifiointijärjestelmä, jotta se tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin nykyistä paremmin. Osaamisen kehittämiseen kannustaa myös osaamisperusteinen palkkaus. Tutkinto ei voi pelkästään olla palkkauksen perusteena. Säätelyn piirissä olevat terveydenhuollon ammattihenkilöt muodostavat palvelun piirissä olevien työntekijöiden enemmistön, mutta vähemmän vaativiin tehtäviin voidaan käyttää myös muuta työvoimaa, jonka osaamis- ja koulutustaso on vaatimattomampi. Tämä avaa työmarkkinoita niille, jotka suorittavat lyhyempiä koulutuskokonaisuuksia tai esimerkiksi osia terveydenhuollon tutkintoon johtavista koulutuksista. Huomionarvoista on, että työtä tehdään terveydenhuollossa 2020-luvulla eriasteisilla tutkinnoilla tai niiden osilla.

Digitalisaatio ja potilassuhteen kehittyminen

Digitalisaatio ja robotiikka uudistaa työtä terveydenhuollossa. Teknologia- ja ICT-osaamista tulee vahvistaa, koska teknologia on tulevaisuudessa perusväline hoitotyön toteuttamiseksi. Digitalisaatio lisää myös tuottavuutta, jolloin osa nykyisistä terveydenhuollon tehtävistä tulee katoamaan ja ammattilaisia saatetaan tarvita nykyistä vähemmän. Robotit korvaavat osan hoitajien työtehtävistä. Toisaalta joitakin ammattiryhmiä voidaan tarvita nykyistä enemmänkin, esimerkiksi kuntoutusalan osaajia (fysioterapeutteja jne.). Asiakassuhde muuttuu siten, että asiakkaasta tulee enemmän oman terveytensä asiantuntija. Digitalisaatio mahdollistaa sen, että asiakkaalla on käytettävissään paljon nykyistä enemmän tietoa ja omasta terveydestään ja siitä miten sitä ylläpidetään. Asiakas määrittää hoidon tarpeensa nykyistä enemmän itse. Hän voi arvioida milloin tarvitaan ammattilaisen apua konkreettisesti. Osan hoitotoimenpiteistä asiakas voi tehdä itsenäisesti teknologian avulla. Digitalisaatio synnyttää uudenlaisia asiakassuhteita, jotka vaikuttavat kaikkialla ajasta ja paikasta riippumatta toisin sanoen ubiikisti. Terveydenhuollon ammattilaisten rooli muuttuu enemmän konsultatiiviseksi, jolloin ohjaus- ja / tai valmennusosaamiselle on kysyntää sekä työelämässä, että täydennyskoulutuksessa. Asiakas odottaa myös terveyspalveluilta nopeutta laadun lisäksi. Erilaiset etä- ja virtuaalivastaanotot ja -konsultaatiot ovat tavallisia mobiililaitteiden avulla. Asiakassuhteen muuttuminen ja robotiikka edellyttävät edelleen terveydenhuollon ammattilaiselta hyviä vuorovaikutustaitoja, mutta uudistuvat toimintatavat ja ympäristöt muuttavat vuorovaikutuksen luonnetta.

Kuvio 2. Osaamistarpeet ja niiden tuottaminen terveydenhuollossa 2020-luvulla. Lähde: Sähköinen asiantuntijakysely (2016).

Yhteenveto tuloksista

Työn uudistumiseen liittyy keskeisesti tarve kehittää sosiaali- ja terveydenhuollon työnjakoa muun muassa teknologian käyttöönoton mahdollistamana. 2020-luvun osaamistarpeita tulee ennakoida tunnistamalla ja tunnustamalla osaamista erilaisilla jatkuvan osaamisen arvioinnin menetelmillä. Osaamisen näkyväksi tekeminen perustuu näyttöihin sekä erilaisiin vuorovaikutteisiin ja yhteistoiminnallisiin käytäntöihin, kuten mentorointiin. Menetelmät ovat riippumattomia siitä, onko oppimisympäristönä oppilaitos vai työpaikka. Tutkintojen merkitys sosiaali- ja terveydenhuoltoon pätevöitymisessä säilyy, mutta sen ympärille rakennetun muun osaamisen rooli vahvistuu. Tämä osaaminen on toimialat ylittävää. Oleellista on pyrkiä erottautumaan työmarkkinoilla, kun uusia osaamisaloja syntyy nykyisten tuhoutuessa. Oppivat organisaatiot osaavat rakentaa työntekijöilleen yksilöllisiä urapolkuja. Jatkuvasta ammatillisen kehittymisen edellytyksistä tulee keskeinen kilpailutekijä, kun tulevaisuuden työpaikkaa valitaan. Haastattelutulosten perusteella osaamistarpeet ja niiden tuottamisen muodot 2020-luvulla voidaan tiivistää yllä olevan kuvion mukaisesti (Kuvio 2).

Pohdinta

Artikkelissamme on kuvattu koulutuspolitiikkaamme vaikuttaneita ratkaisuja sekä koulutusjärjestelmämme kehittymistä kohti osaamisperusteisuutta. Tarkastelua on rikastettu perehtymällä terveydenhuollon osaamistarpeisiin nyt ja 2020-luvulla. Rikastamista on syvennetty keräämällä terveydenhuollon asiantuntijoiden näkemyksiä alan tulevaisuuden osaamistarpeista. Aineiston perusteella olemme luoneet yksilön osaamisen kasvun mahdollisuuksia kuvaavan mallin terveysalalla (kuvio 1). Lisäksi keskeiset osaamistarpeet ja niiden tuottamisen muodot on kuvattuna (kuvio 2).

Työelämän muuttuvat osaamistarpeet tuovat paineita koulutuksen järjestäjille. Opettajan ammattitaito vaikuttaa merkittävästi koulutuksessa tuotetun osaamisen tasoon. Onnistuessaan opettaja liittää opiskeltavan ammatin nykyiset ja tulevaisuuden ilmiöt sekä siitä nousevat kehittämis- ja tutkimushaasteet osaksi yksilön oppimisprosessia. Suomen hallitus on nimennyt yhdeksi kärkihankkeekseen juuri oppimisympäristöjen modernisoinnin, digitalisaation ja uuden pedagogiikan mahdollisuuksien hyödyntämisen oppimisessa. Digitalisaation haltuunotto on siten keskeistä opettajien täydennyskoulutuksessa nyt ja tulevaisuudessa.

Yksi näkökulma yksilön osaamisen kasvun mahdollistajana koulutuksessa on opettajan muodollinen kelpoisuus. Ammatillisen koulutuksen opettajien suhteellinen kelpoisuus on parantunut koko 2000-luvun ja esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalla kelpoisten opettajien osuus oli korkeimpia suhteessa kaikkiin koulutusaloihin (Kumpulainen ym. 2014, 103). Uudistunut ammattikorkeakoululaki säätää opettajan kelpoisuusvaatimuksista kuitenkin aiempaa suppeammin, kun pedagogisesta pätevyydestä ei enää ole mainintaa. Tuleeko tämä muuttamaan Suomessa ammattikorkeakoulun opetushenkilöstön muodollista profiilia, jää nähtäväksi. Opettajan substanssiosaamisen ylläpitäminen edellyttää mahdollisuutta työskennellä luontevasti oppilaitoksen ja työelämän rajapinnalla. Tällaisia rajapintoja ovat muun muassa opiskelijan ammattitaitoa lisäävän harjoittelun ohjaustehtävät, työelämässä toteutuvat hankkeet sekä opettajan työaikasuunnitelmaan sisällytettävät resurssit työssä oppimisen jaksoille lukuvuoden aikana. Kannustamme työelämää ja terveysalan oppilaitoksia yhdessä palkkaamaan kliinisiä opettajia tähän rajapintaan.

Miten koulutusjärjestelmämme tulisi reagoida terveydenhuollon tulevaisuuden osaamistarpeisiin? Koulutusjärjestelmässä sosiaali- ja terveysalan tutkintoon johtava ammatillinen ja ammattikorkeakoulutus perustuu laaja-alaisiin perustutkintoihin. Tarvitsemme tulevaisuudessa perustutkinnoista valmistuneita terveydenhuollon ammattilaisia, joilla on valmiudet toimia moniammatillisesti ja laajasti perinteiset koulutusalat ylittävissä verkostoissa. Potilaan ohjaukseen ja neuvontaan liittyvä osaaminen korostaa koko hoitoketjun tuntemista sekä verkostoissa työskentelyn edellyttämiä taitoja. Laaja-alaisuuden vaade ei siis häviä tulevaisuudessa.

Terveydenhuollossa tarvitaan tulevaisuudessa myös syväosaamista, kun hoitomenetelmät kehittyvät ja potilaan tai asiakkaan rooli hoitoprosessissa uudistuu. Syväosaamisella tarkoitamme johonkin terveysalan alueeseen kuuluvaa, profession tai ammattialan sisäistä osaamisaluetta. Tämä laaja-alainen ja syvällinen osaaminen on osattava jakaa oikein erityisesti nyt, kun sosiaali- ja terveyspalveluiden rakenteita ja toimintatapoja ollaan Suomessa uudistamassa. Se, miten sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistuksessa työtä jaetaan, määrittää myös osaamistarpeiden ennakointia. Terveydenhuollon työnjakoon liittyvät kysymykset liittyvät aina koko työyhteisön kehittämiseen, ja työnjaon tavoitteena tulisikin olla asiakaspalvelun tai hoidon laadun parantaminen.

Yksilön osaamisen kasvun mahdollisuudet (kuvio 1) ovat kiinteästi sidoksissa hänen oppimis- ja urapolkuunsa. Näyttää siltä, että tarkasti ennustettavia urapolkuja on mahdotonta määritellä, ja ne vaihtelevatkin tulevaisuudessa nykyistä enemmän. Tämän vuoksi osaamisen täydentäminen osina on toimiva tapa vastata muutoksiin uran aikana. Tavoitteena voi olla yrittäjyys, siirtyminen esimiestehtäviin tai uran kehittäminen kliinisesti erikoistuneella alueella. Tulevaisuuden muutoksen toteuttamiseksi tarvitaan muutoksia myös opettajuudessa ja oppimisessa. Näiden taustalta löytyy pedagoginen muutos oppimisalustoissa ja ‑tavoissa, sillä sosiaalinen media on jo osa oppimista ja opiskelua. Osaamisen kehittämisen tulee tapahtua digitalisaation ja robotiikan mahdollisuudet huomioiden. Tämä edellyttää moniammatillisten tiimien yhteistyötä, jossa osaamista jaetaan avoimesti, kollegiaalisesti. Esimerkiksi vuorovaikutustaitojen kehittäminen ihmisen ja robotin välillä tulisi huomioida jo opiskeluaikana. Teknologisen murroksen myötä eettiset kysymykset tulevat korostumaan potilaan hoidossa uudella tavalla.

Työelämän kompleksisuudessa ei pärjää kukaan enää yksin. Iso kysymys onkin, pystyvätkö nuoret ammattilaiset hyödyntämään uudenlaista oppimiskulttuuria moniammatillisessa ja muutoksen pyörteissä olevassa sosiaali- ja terveydenhuollon kentässä. Saavatko he koulutusuudistuksista ja työympäristön muutoksista tukea pyrkimyksilleen osaaviksi sosiaali- ja terveysalan ammattilaisiksi. Lopputulokseen vaikuttavat niin koulutuksen reformit, koulutuksen järjestäjät kuin oppimisympäristöjen kyvykkyys uudistua. Näiden lisäksi ei sovi unohtaa talouden suhdanteita, koska niiden merkitys työllisyyteen, yksilöllisiin työuriin ja alan vetovoimaisuuteen on keskeinen.