Oppilaitoksen organisaatiokulttuuri ja opiskelijoiden yhteiskunnallinen osallistuminen

Yksi koulujen ja oppilaitosten tehtävistä on tukea opiskelijoiden kehittymistä osallistuviksi ja tasa-arvoisiksi yhteiskunnan jäseniksi (Perusopetuslaki 1998/628, Laki ammatillisesta koulutuksesta 2017/531, Lukiolaki 2018/714). YK toteaa kestävän kehityksen tavoitteissa, että “vuoteen 2030 mennessä varmistetaan, että kaikilla oppijoilla on tarpeelliset tiedot ja taidot kestävän kehityksen edistämiseksi, kouluttamalla muun muassa kestävästä kehityksestä ja elämäntavoista, ihmisoikeuksista, sukupuolten tasa-arvosta, rauhasta ja väkivallattomuuden kulttuurin edistämisestä, globaalista kansalaisuudesta, sekä monikulttuurisuuden arvostamisesta ja kulttuurin myötävaikutuksesta kestävään kehitykseen” (Suomen YK-liitto, 2015). Opetushallitus toteaa, että poikkeuksellinen korona-aika asettaa haasteita yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon toteutumiselle, ja niitä koskevien tavoitteiden merkitys opetussuunnitelmien perusteissa korostuu ajasta selviämisen näkökulmasta. Tavoitteiden toteutumista vaikeuttaa kuitenkin määrärahojen niukkuus (OPH, 2020).

Suunnitelmista käytännön toimintaan

Opetussuunnitelmien lisäksi näitä tavoitteita tukevat kaikkien koulutuksenjärjestäjien laatimat tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmat, joissa kuvataan käytännön toimintaa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseksi (OPH, 2021). Käytännössä nämä asiakirjat jäävät kuitenkin usein teorian tasolle, eikä niillä ole suoraa vaikutusta käytännön toimintaan (mm. Tanhua, 2020; Raudasoja & Kerkola, 2021). Unicefin kyselyn mukaan 13–18-vuotiaat nuoret kokevat, etteivät he tule kuulluiksi kuntien päätöksenteossa, opettajat eivät ymmärrä nuorten moninaisuutta ja taustoja, kouluissa ilmenee erilaisuuteen liittyvää syrjintää, eivätkä nuoret tunne, että he voisivat olla omia itsejään (Unicef, 2021). KARVIn tekemän selvityksen mukaan opiskelijoilla on vaikutusmahdollisuuksia erilaisten tapahtumien järjestämiseen mutta ei merkityksellisempiin oppilaitoksen toimintaan liittyviin toimintoihin (Hakamäki-Stylman ym., 2021).

Hankerahoituksen kautta koulutuksen järjestäjille on tarjottu lisäkoulutusta muun muassa kieli- ja kulttuuritietoisuusosaamisesta tai tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Oppilaitosten näkökulmasta näillä koulutuksilla on yleensä haettu ratkaisua monikulttuuristen ryhmien ohjaukseen, eikä esimerkiksi kulttuuritietoisuusosaamisen ja sen perustan muodostavien arvojen ja asenteiden merkitystä yhdenvertaisuuden kannalta ole tiedostettu. Tällöin myös esimerkiksi heikon kielitaidon omaavat suomalaissyntyiset opiskelijat jäävät huomiotta. Lisäksi tällaiset lisäkoulutukset ja kehittämistoimet kohdistuvat useimmiten opettajina toimiviin eivätkä organisaatioon, jolloin niiden vaikutus jää osittain pinnalliseksi.

Sen sijaan, että keskittyisimme vain opettajien ja opiskelijoiden väliseen rajapintaan, meidän tulisi kiinnittää huomiota opiskelijoiden kokemukseen oppilaitoksista kokonaisuutena. Meidän on kehitettävä koko organisaatiota (mm. hallinto, opiskelijapalvelut ja tukipalvelut) ja sen toimintaan vaikuttavia arvoja ja asenteita.

Nuorten osallisuus oppilaitoksesta yhteiskuntaan

Demokratia- ja ihmisoikeuskasvatukseen liittyy opiskelijoiden kokema osallisuus yhteiskunnassa, kouluissa ja oppilaitoksissa. Voidaan olettaa, että kun lapsi tai nuori kasvaa ympäristössä, jossa hän kokee hallinnan tunnetta omasta elämästään ja joka tukee hänen mahdollisuuksiaan vaikuttaa häntä itseään koskeviin asioihin, hän oppii ottamaan osaa demokraattiseen päätöksentekoon yhteiskunnassa laajemminkin. Tämän kokemuksen edistämiseksi nuorten tulee saada selkeä tunne siitä, että heitä kuullaan ja heidän ajatuksillaan on merkitys – niin kotona kuin kouluissa ja oppilaitoksissakin.

Kuten Unicefin (2021) kyselykin osoittaa, nuoret ovat usein hyvin valveutuneita, ja he näkevät oppilaitosten rakenteissa ja toiminnoissa epäkohtia, joita henkilökunta ei näe. Osittain kyseessä on sukupolvikysymys, sillä nuoret ovat kasvaneet ympäristössä, jossa esimerkiksi yksilölliset sukupuoli-identiteetit ovat olleet arkipäivää ja niistä on puhuttu avoimemmin ja hyväksyvämmin kuin vielä joitain vuosikymmeniä sitten. Opettajilla sen sijaan saattaa olla vain vähän tietoa esimerkiksi Suomen ihmisoikeusloukkauksista ja lainsäädännön epäkohdista (mm. SOSTE, 2019; Matilainen, 2011), ja tämän osaamisalueen sisällyttämiselle opettajankoulutukseen on merkittävä tarve (Rautiainen ym., 2014). Sukupolvien erot eivät kuitenkaan kokonaan selitä tätä eroa. Kyse on myös organisaation ja sen työntekijöiden kyvystä tarkkailla toimintaansa ja prosessejaan kriittisesti. Kaavoihin ja käytäntöihin kangistuminen ja olemassa oleviin ohjeistuksiin vetoaminen on helppoa – uudistamiseen tarvitaan kuuntelemisen taitoa, aikaa ja vaivannäköä.

Koko organisaatiokulttuurin muutos

Lynn Cannon esitti jo vuonna 1990 säännöt luokassa käytävälle keskustelulle. Niistä keskeisimpinä voisi tässä luetella seuraavat:

• Myönnä, että rasismi, luokkaerot, seksismi jne. ovat olemassa.
• Myönnä, että institutionaalisen rasismin ja luokkaerottelun yksi mekaniikka on se, että meillä kaikilla on virheellisiä käsityksiä omasta ja muista ryhmistä.
• Älä syytä itseäsi tai muita väärästä tiedosta, mutta ota vastuu siitä, ettet levitä sitä eteenpäin.
• Taistele aktiivisesti sekä omaan että muihin ryhmiin liittyviä myyttejä ja stereotyypityksiä vastaan niin, että murramme muurit, jotka estävät yhteistyötä.
• Luo turvallinen ilmapiiri avoimelle keskustelulle.

Osallisuuden tukemiseksi ja syrjinnän ehkäisemiseksi näitä sääntöjä tulisi kuitenkin soveltaa organisaatioissa ja yhteiskunnassa laajemmin. Kun demokratia- ja ihmisoikeuskasvatuksen arvot ja asenteet – yhdenvertaisuus, tasa-arvo, ihmisoikeudet, osallisuus – otetaan kantavaksi teemaksi koko oppilaitoksen toiminnassa, muodostuu organisaatiolle uudenlainen organisaatiokulttuuri.

Tällaisessa organisaatiokulttuurissa myönnetään kaikilla tasoilla se, että epäkohtia on olemassa, emmekä koskaan ole valmiita. Meidän täytyy jokaisessa päätöksessämme ja ihmisten välisessä kanssakäynnissä muistaa oma vastuumme ja tavoitteemme avoimen ja turvallisen työ- ja opiskeluyhteisön rakentamisessa. Ei riitä, että tavoitteet ja toimintatavat on kirjattu strategiaan tai toimintaohjeisiin, vaan meidän on alati etsittävä uusia keinoja, joilla strategiat siirtyvät käytännön toimintaan. Samoin meidän on oltava valmiita muuttamaan strategiaa ja toimintaohjeita silloin, kun niissä on huomattu jokin epäkohta. Näiden on oltava eläviä asiakirjoja, joiden tarkoitus on uudistaa organisaatiota ja organisaatiokulttuuria, eikä papereita, joiden taakse piiloudutaan toteamalla, ettei johonkin uudistuspaineeseen reagointi ole strategian mukaista.

Oppilaitoksen hallinnon tasolla nämä arvot edellyttävät, että etsimme uusia ja demokraattisempia keinoja olla vuorovaikutuksessa opiskelijoiden kanssa. Opiskelijajäsenet ohjausryhmissä ja opiskelijakuulemiset ovat jo arkipäivää, mutta on syytä pohtia, miten voisimme luoda yhteistyökanavan, jossa jokainen voi nimellään tai anonyymisti esittää huolensa tai parannusehdotuksensa luottaen siihen, että se aidosti käsitellään. Yllä mainitussa KARVIn selvityksessä (Hakamäki-Stylman ym., 2021) todetaankin, että opiskelijajärjestöissä toivotaan enemmän vaikutusvaltaa oppilaitoksen yleisessä päätöksenteossa, ja KARVIn kehittämissuosituksissa korostetaan entistä vahvempia osallistamiseen tähtääviä toimintatapoja. Tärkeä osa näitä toimia on opiskelijoiden tukeminen ja valmentaminen uudenlaiseen toimintakulttuuriin. Samoin organisaation henkilökunnan tulee pystyä luottamaan siihen, että he saavat olla mukana avoimessa keskustelussa ilman pelkoa siitä, että he leimautuvat negatiivisesti työyhteisössä. Vuorovaikutus ja kommunikaatio yhteisön kaikkien jäsenten välillä on tällöin avointa, ja tehtyjä päätöksiä ollaan valmiita perustelemaan vaikeissakin kysymyksissä.

Opiskelijoiden kanssa vuorovaikutuksessa olevien henkilöiden kohdalla tällainen arvo- ja asenneilmapiiri näkyy jokaisen haluna hakea tietoa asioista, pyrkiä tunnistamaan ja murtamaan omat stereotyyppiset ajattelumallinsa ja huomioimaan opiskelijat tasa-arvoisina ja yhdenvertaisina yhteistyökumppaneina. Tällaisen toiminnan kautta oppilaitos omaksuu luontevasti myös tasa-arvoiset ja yhdenvertaiset toimintatavat, ja opettajien käyttämät opetusmenetelmät muuttuvat opiskelijalähtöisemmiksi, yhteisöllisemmiksi ja osallistavammiksi.