Käytäntöjä toimivan virtuaalityöpajan järjestämiseen

Yhteistyön rakentaminen on haastavaa ilman globaalia pandemiaakin – entä sitten korona-aikana? Vuoden 2020 poikkeusaika on tuonut haasteita yhteisölliseen työskentelyyn niin opetuksessa ja tutkimustyössä korkeakoulukentällä kuin myös laajemmin työelämässä. Tässä artikkelissa esittelemme kokemuksia monitieteisen yhteistyön fasilitoimisesta verkon välityksellä.

Yhteistyötä verkossa ja verkostoissa

Monitieteisyys ja sen käytäntöyhteisöissä esiintyvä sisarkäsite monialaisuus ovat molemmat juurtumassa entistä tiiviimmäksi osaksi työelämää (Klein, 2004; Pukkila & Helander, 2016). Monitieteisyydellä ja monialaisuudella pyritään luomaan työhön systeemisempää, kokonaisvaltaisempaa ja tarvelähtöisempää näkökulmaa, joka huomioi paremmin kompleksisuutta (Klein, 2004). Yhteistyön rakentumisessa on kuitenkin haasteita: yhteinen kieli, käsitys yhteisestä missiosta ja ajankäyttö tutustumiseen, keskusteluun ja toisen asiantuntijuuden tunnistamiseen ovat tärkeitä.

Koronaepidemian myötä yhteistyöpalaverit ovat pitkälti siirtyneet verkkoon. Niissäkin organisaatioissa, joissa etätyöhön on totuttu ja digitaaliset välineet ovat olleet käytössä, on muutokseen ollut sopeutumista. Esimerkiksi HAMKissa on ollut pitkään käytössä joustavat etätyökäytännöt ja Zoom, Teams ja Skype ovat henkilöstölle tuttuja palveluja. Silti jouduimme uuden äärelle, kun keväällä monitieteinen työpaja HAMK Bio, HAMK Smart ja HAMK Tech -tutkimusyksiköiden tutkijoista koostuvalle tiimille siirtyi verkkoon. Moni tutkijoista ei ollut työskennellyt tiiviisti yhdessä aiemmin. Työpajan tarkoituksena oli tarkastella älykkään ja kestävän biotalouden Bioeconomy 4.0 -hankkeeseen kuuluvan tutkimusprojektin etenemistä ja sen monitieteistä työskentelyä. HAMK Edu -tutkimusyksikössä roolimme oli suunnitella työpaja, sen fasilitointi ja digitaalinen toteutus siten, että paja rakentaisi jatkumoa asiantuntijoiden monitieteiselle yhteistyölle, edistäisi projektin kehitystä ja tarjoaisi samalla meille arvokasta tutkimustietoa monialaisesta yhteistyöstä.

Suunnittelun viitekehykset

Sovelsimme monitieteisen yhteistyön fasilitointiin digitaalisessa ympäristössä käytäntölähtöisiä teoreettisia viitekehyksiä. Monitieteinen yhteistyö edellyttää siirtymiä eri tieteenalojen ja kontekstien välillä ja tästä syystä rajapinnan käsite (Akkerman & Bakker, 2011) on tärkeä huomioida suunnittelussa. Rajapintojen ylittäminen on erilaisten, eri lähtökohdista toimivien yhteistyökumppaneiden prosessi, jossa pyritään luomaan yhteinen konsepti, malli tai idea (Engeström, Engeström & Kärkkäinen, 1995).

Rajapinnan onnistunut ylittäminen edellyttää koordinaatiota ja kommunikaatiota sekä toimijoiden tulkintaerojen keskinäistä kääntämistä, tasapainottamista ja selittämistä ja yhteisen merkityksen rakentamista. Fasilitaattorilla on merkittävä rooli yhteisen merkityksen rakentajana ja monitieteisen tiimin dialogin mahdollistajana.

Toisen kehikon virtuaalisen työpajan suunnitteluun tarjoavat Lakkalan, Ilomäen ja Kososen (2010) pedagogisen suunnittelun periaatteet digitaalisissa oppimisympäristöissä tapahtuvalle yhteiselle tiedonrakentelulle. Suunnittelussa on tärkeää kiinnittää huomiota neljään näkökulmaan: teknologiseen, sosiaaliseen, epistemologiseen ja kognitiiviseen.

Teknologisten työkalujen suunnittelussa huomiota on kiinnitettävä niiden sovellettavuuteen ja käytettävyyteen työpajan nimenomaiseen tavoitteeseen ja tarkoitukseen. Pajaan osallistujille on tarjottava sekä perehdytystä teknologian käyttöön että teknistä tukea toiminnan aikana. Kaikkien teknologioiden on integroiduttava mielekkääksi kokonaisuudeksi, joka tukee yhteisöllistä tiedonrakentelua ja sosiaalista vuorovaikutusta. Lakkalan ja kollegoiden (2010) mukaan on tärkeää tiedostaa myös se, minkälaista tietoa työstetään ja miten, mikä on osallistujien rooli tiedon tuottamisessa ja mitä tietolähteitä käytetään. Suunnitteluvaiheessa on hyvä ennakoida lisäksi, millä tavoin osallistujien mahdollisuutta keskinäiseen reflektointiin tuetaan. Onnistunut suunnittelu rakentuu osallistujien aktiivisen toimijuuden, osallisuuden ja osaamisen varaan sekä tukee heidän autonomiaansa ja tavoitteitaan.

Työpaja toimi lisäksi pro gradu -työn aineistona Helsingin yliopiston kasvatustieteen opiskelijalle. Tutkielman kiinnostuksen kohteena on tutkia yhteistyön kehittymistä työpajan aikana ja tarkastella sitä suhdetoimijuuden (engl. relational agency) näkökulmasta. Suhdetoimijuus on professori Anne Edwardsin (2005) kehittämä käsite, jolla tarkoitetaan eri aloja edustavien asiantuntijoiden pyrkimystä työstää yhteistä tehtävää niin, että kunkin asiantuntijan nähdään tuovan työhön resursseja, joita muut voivat hyödyntää. Eri näkemysten avulla ryhmän jäsenet voivat oppia ja ymmärtää, mikä on merkityksellistä kullekin alalle. Samalla koko ryhmän käsitys tehtävästä laajenee ja voi löytyä uudenlaisia malleja lähestyä sitä. Pro gradu -työssä tarkastellaan, miten suhdetoimijuus näyttäytyi työpajan aikana, ja sen lisäksi tutkitaan, millaista yhteistyötä sen pohjalta kehittyi (Engeström, Brown, Christopher & Gregory, 1997). Yhteistyön muodot ja suhdetoimijuus pohjautuvat kulttuurihistorialliseen toiminnan teoriaan.

Käytännön ratkaisuja digifasilitointiin

Ennen pajaa käytimme aikaa teknologian valintaan ja testaukseen. Tärkeää oli ottaa huomioon, digialustan tietoturvallisuus ja kuinka se soveltuu pienryhmäkeskusteluun, ideoiden yhteisölliseen työstämiseen kirjoittaen ja piirtäen, aineistojen ja videokuvan jakamiseen sekä aineiston tallentamiseen. Päädyimme Zoom-ympäristöön ja yhteisten tutkimusideoiden kehittelyssä hyödynsimme Googlen Jamboard-alustan digitaalisia muistilappuja ja piirrostyökaluja.

Suunnittelimme työpajalle tarkan agendan ja riittävän ohjatun mutta väljän aikataulun yhteistyössä projektin vetäjien kanssa. Pienryhmätyöskentelyjen tueksi sovimme omat fasilitaattorit jokaiseen pienryhmään. Pienryhmät koostettiin etukäteen siten, että jokainen pienryhmä oli monitieteinen. Työskentelykielinä käytimme englantia ja suomea sekaisin – tässä noudatettiin pajaan osallistujien toivetta. Pajan rakenteessa kiinnitettiin huomiota alustusten ja ryhmätyön vaihteluun, yhteisten tulkintojen tekemiseen sekä yhteenvedon ja ratkaisujen rakentamiseen.

Teimme myös pikakyselyn pajan hyödyllisyydestä ja fasilitaattorit reflektoivat yhdessä omaa toimintaansa. Tärkeä havainto oli muun muassa se, että pienryhmien ja pääryhmän välinen liikkuminen auttoi kaikkien äänten saamista kuuluviin. Jamboard-työskentelystä jäi konkreettinen tuotos, jonka parissa tiimi voi jatkotyöskennellä. Uusien ideoiden luominen edellytti runsaasti keskinäistä vuorovaikutusta, kompleksisen tiedon työstämistä ja tulkitsemista sekä koko työskentelyprosessin ja lopputulosten yhteisöllistä arviointia. Työpaja rakensi yhden foorumin ja jatkumoa meneillään olevalle monitieteiselle dialogille ja tutkimukselle. Monitieteisen tiimin oppimisen ja tiedonluomisen prosesseja pohdimme tarkemmin vertaisarvioiduissa artikkeleissa (esim. Ryymin, Lamberg & Pakarinen, 2020).

Lopuksi

Yhteenvetona voimme todeta, että onnistunut paja edellyttää suunnitteluun ja ohjaamiseen panostamista. On tärkeää, että paja on tehokas, toiminnallinen ja tuottava, jotta asiantuntijoille jää kokemus siitä, että pajan panostettu aika ei ole hukkaan heitettyä, vaan vie prosessia eteenpäin ja hyödyttää tutkimustyötä. Digitaalisessa pajassa erityisesti yhteistuotosten jakaminen ja jatkohyödyntäminen on osallistujille vaivatonta, mikä kannattaa huomioida pajaa suunnitellessa.

Työryhmällämme on nyt kokemusta sekä perinteisen työpajan, digi–live-hybridityöpajojen että digitaalisten työpajojen järjestämisestä monitieteisen työskentelyn tukena. Tulevaisuuden mahdollisuudet ovat kiinnostavia: herää kysymys, tarvitseeko koronan jälkeenkään enää kokoontua samaan tilaan. Ja jos kokoonnutaan, voiko digityökaluista silti olla jotain etua? Näitä kysymyksiä on tärkeää arvioida tulevaisuudessakin, kun aikanaan digitaalinen yhteistyöskentely ei ole enää pandemian luoma pakko vaan entistä tutumpi tapa muiden rinnalla tehdä monitieteistä yhteistyötä.