Ihmiskäsitysten merkitys opettajan työssä

Meillä jokaisella on omanlaisemme ihmiskäsitys, joka on muodostunut omien kokemustemme ja kulttuurimme perusteella. Se voi olla enemmän tai vähemmän tiedostettu. Mitä syvempään juurtunut ihmiskäsityksemme on – esimerkiksi uskonnollisen vakaumuksen tai monokulttuurisen kasvuympäristön johdosta – sitä vaikeampi meidän voi olla ymmärtää muilla tavoilla ajattelevia tai toimivia ihmisiä. Miten opettajan sitten tulisi suhtautua omaan ihmiskäsitykseensä ja miten paljon se voi vaikuttaa hänen pedagogisiin valintoihinsa ja tekoihinsa?

Monet opettajan toimintaa ohjaavista arvoista ja asenteista kiteytyvät opettajan ihmiskäsityksessä: millaisia olentoja ihmiset ovat, onko heillä vapaata tahtoa, miten he oppivat, mikä on opetuksen tarkoitus ja mitä opetuksella voi saavuttaa. Pelkästään yksinkertainen kysymys siitä, onko opetuksen päätarkoitus valmistaa ihmisiä työelämään vai auttaa heitä kasvamaan omanlaisikseen, itseään toteuttaviksi yksilöiksi, johdattaa meidät hyvin erilaisiin ratkaisuihin siitä, miten kohtaamme opiskelijat. Yhteiskunnan tasolla koulutuspoliittisia päätöksiä tekevien henkilöiden ja lobbaajien ihmiskäsitykset vaikuttavat siihen, miten koko koulutuskenttää ohjataan. Vastaavasti opettaja voi nähdä roolinsa lähinnä oman osaamisen jakajana, tiedon kaatajana, eikä niinkään opiskelijoiden aktiivisen oppimisen tukijana tai mentorina. Samoin uskomuksemme ihmisen oppimiskyvystä vaikuttavat omaan sinnikkyyteemme löytää keino, jolla opiskelijan saisi innostumaan aiheesta tai ymmärtämään jonkin asiasisällön. Oman ihmiskäsityksen ymmärtäminen auttaa opettajia kohtaamaan opiskelijat yksilöinä ja ymmärtämään näiden toimintaa ja ajattelua ohjaavia arvoja ja asenteita.

Ihmiskäsitysten kolme ryhmää

Ihmiskäsityksiä voi luokitella monella eri tavalla. Opettajuuden ja opetuksen merkityksen näkökulmasta jaottelun voi tehdä esimerkiksi predeterministisiin (ennalta määrättyihin), deterministisiin (ulkoa määrättyihin) ja ei-deterministisiin (vapaan tahdon ohjaamiin) ihmiskäsityksiin (Susimetsä, 2018). Tällöin tarkastellaan erityisesti opettajan potentiaalista roolia kasvattajana ja kouluttajana: miten paljon ihmisestä on määrätty ennalta (esim. geeniperimä) ja miten paljon ympäristö (ml. opettaja) voi siihen vaikuttaa? Entä miten paljon yksilö itse voi vaikuttaa omaan kehitykseensä omilla valinnoillaan ja toiminnallaan? Seuraavassa perehdymme näihin näkökulmiin tarkemmin. On kuitenkin huomattava, että joissakin ihmiskäsityksissä käsitellään ihmistä hyvin moniulotteisesti, ja osa niistä on muuttunut ajan kuluessa. Siten niiden sijoittaminen yhden ryhmän raameihin on ongelmallista.

Predeterministinen ajattelu – Ihmisen kohtalo ennalta määrätty

Ensimmäinen ryhmä, predeterministiset ihmiskäsitykset, viittaa ihmiskäsityksiin, joissa uskotaan ihmisen elämänpolun olevan jollain tavalla ennalta määrätty, esimerkiksi biologian, geneettisen perimän, jumalten tahdon tai kohtalouskon perusteella. Tähän ryhmään kuuluu klassinen essentialistinen ihmiskäsitys, jossa ihmisellä nähdään olevan muuttumaton perusolemus ja jota on käytetty mm. rotu- ja luokkaerottelun perusteluna. Ihmisen elämisen normit ja kehityksen päämäärät ovat muuttamattoman perusolemuksen määrittämiä. Se konkretisoituu opettajakeskeisenä opetustapana ja opiskelijan passiivisena roolina (Korhonen ym., 2019). Monissa uskonnollisissa ihmiskäsityksissä taas nähdään, että ihmisten näennäisesti vapailta vaikuttavat valinnat ovat ennalta määrättyjä tai ennalta jumalan tiedossa (esim. kristinusko ja islam). Vaikka uskontojen kirjo on maailmassa laaja, niissä korostuu ihmisen riippuvuussuhde jostain ihmistä suuremmaksi koetusta, ja ihmisyyden olemus määritetään sen kautta. Kasvatuksen päällimmäisenä tavoitteena on pyrkiä lähestymään ideaalia, esimerkiksi Jumalan kuvaa (Vienola ym., 2022).

Biologinen ihmiskäsitys ulottaa perinteisesti juurensa tähän ajatusmalliin, ja sen deterministinen suuntaus näkee ihmisen lähinnä geneettisen perimänsä tuotteena (Imran ym., 2019). Uudemmissa muodoissaan tämä ihmiskäsitys on kehittynyt relativistisemmaksi, ja ihmisen ja joidenkin muiden eläinlajien nähdään evoluution tuloksena muodostuneen eläimiksi, jotka tiedostavat oman olemassaolonsa ja joilla on kulttuurisesti periytyviä taitoja (Kokkonen, 2020). Opettaja on auktoriteetti ja suunnittelee tarkasti opetusprosessia. Naturalistisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on luontokappale muiden joukossa. Naturalismin edustajat näkevät, että koulutuksen tulisi valmistaa ja varustaa oppilaita “taisteluun olemassaolosta ja selviytymisestä”. Perinteinen naturalistinen ihmiskäsitys näkee opetuksen opettajajohtoisena, kun taas modernimpi versio hyväksyy laajemman tieteellisen pohjan ja korostaa opiskelijan aktiivista roolia oppimisprosessissa. (Lemechkova-Toivonen ym., 2021)

Predeterministisiä ihmiskäsityksiä voisi yksinkertaistettuna kuvata mietelauseilla “ei omena kauas puusta putoa” tai “se tapahtuu, mikä on tarkoitettu tapahtuvaksi”. Opettaja, joka uskoo geneettisen perimän, kohtalon tai jumalten johdatuksen määrittävän opiskelijoiden kyvyn kehittyä jossain taidossa, saattaa luovuttaa, mikäli hän katsoo, ettei opiskelija enää voi kehittyä eteenpäin. Tai hän saattaa kohdella eri perhetaustoista tai kulttuuritaustoista tulevia opiskelijoita eri tavalla ajatellessaan, että näiden kyvyt määrittyvät opiskelijan vanhempien menestyksen tai geeniperimästä riippuvien kykyjen perusteella. Tällaisen opettajan opetusmenetelmät ovat hyvin opettajakeskeisiä, ja opettaja päättää, mitkä asiat ovat tärkeitä oppia. Hän saattaa nähdä mahdollisuutensa vaikuttaa nuoren osaamisen kehitykseen vähäisenä, ja opiskelijoiden huono menestys opinnoissa selitetään esimerkiksi lahjattomuutena, eikä sitä nähdä opettajan kohtaamisosaamisen puutteiden tai opetusmenetelmien heikkouden tuloksena. Nykyään suomalaisessa koulutuksessa predeterministiset ihmiskäsitykset eivät tule esille puhtaina, mutta niitä saattaa vielä esiintyä arkiajattelussa.

Deterministinen ajattelu – Ihmisen kohtalo ympäristön määrittämä

Toinen ihmiskäsitysten pääluokka on deterministiset ihmiskäsitykset, jossa nähdään, että ympäristö ja erilaisten tapahtumien ketju määrittää sen, millaiseksi tulemme, ja ihmisen oman tahdon merkitys on olematon tai vähäinen. Tämän ryhmän klassinen esimerkki on behavioristinen ihmiskäsitys, jonka mukaan ihminen on tyydytystä hakeva olento, ja hänen käytöksensä muokkautuu ympäristöstä tulevien ärsykkeiden mukaisesti. Opettajan tehtävä on opettaa opiskelijat reagoimaan tietyllä tavalla tiettyyn ärsykkeeseen. Arviointi perustuu lähinnä ulkoisen suorituksen (esim. koevastauksen sisältö, laitteen käyttötapa, toiminta tilanteessa) oikeellisuuden, eikä asiasisällön ymmärryksen varmistamiseen tai toimintaa ohjaaviin arvojen ja asenteiden käsittelyyn. (Miilumäki ym., 2022)

Sosiaalisessa determinismissä puolestaan nähdään, että ihminen on ensisijaisesti kulttuurisen tai kielellisen ympäristönsä tuote ja heijastuma. Ihmisen kehitykseen vaikuttavat tämän vanhemmat, sisarukset, ystävät, opettajat, media, harrastukset, valtasuhteet ja muut ympäristön tekijät niin monitasoisella tavalla, ettei puhdasta monokulttuuria koskaan synny. Kielen vaikutusta kuvaa kielellisen determinismin (linguistic determinism) käsite, jossa nähdään, että ihmisen oppima kieli määrittää hänen tapaansa käsitteellistää ja ymmärtää ympäröivää maailmaa. (Gbadegeshin ym., 2019) Vastaavasti marxilaisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on yhteiskunnallinen olento. Ihmisen vuorovaikutuksellinen suhde ympäröivään yhteiskuntaan määrittää hänen paikkansa yhteisössä. Yksilön persoonallisuutta suunnataan koulutuksen keinoin, ja näin taataan ihmisen sosiaalistuminen yhteiskuntaan jo nuoresta pitäen. (Gylling ym., 2022)

Freudilaisen ihmiskäsityksen mukaan kehitykseen vaikuttavat vanhemmilta, kasvattajilta ja yhteiskunnalta tulevat vaatimukset ja paineet. Erityisesti perheen rooli ja lapsuudessa saadut kasvatuskokemukset koetaan kehityksen kannalta merkittävinä. (Lemechkova-Toivonen ym., 2022) Differentiaalipsykologisessa ihmiskäsityksessä nähdään, että sekä ympäristö- että perintötekijöillä on vaikutusta ihmisen kehitykseen. Oikeilla opetusmenetelmillä kuitenkin pystyy vaikuttamaan siihen, miten ihminen oppii ja kehittyy. Tärkeää on vain löytää kullekin oppijalle oikea, mahdollisimman homogeeninen oppimisryhmä. (Laiho ym., 2023)

Determinististen ihmiskäsitysten suhde ihmisen kasvatettavuuteen on optimistinen. Tällaisen maailmankuvan omaava opettaja ymmärtää olevansa yksi ympäristötekijä muiden joukossa. Hän kokee olevansa vahva ammattialan kulttuurin välittäjä ja näkee, että hänen työnsä on tukea opiskelijoiden ammatti-identiteetin kehittymistä. Opetusmenetelmien valinnoilla ja opetuksen tarkalla suunnittelulla opettaja varmistaa kulttuuriperinnön siirtymisen seuraaville sukupolville ja osallistuu yhteiskuntakelpoisten jäsenten kasvatukseen. Oppimisprosessi rakennetaan opettajakeskeiseksi, ja opettajan ammattitaitosta riippuu, millaisia oppimistuloksia sen aikana saadaan.

Ei-deterministinen ajattelu – Ihminen vaikuttaa omaan kohtaloonsa

Kolmannessa ryhmässä, eli ei-deterministisissä ihmiskäsityksissä, nähdään, että ihminen voi määrittää oman polkunsa ja vaikuttaa omaan kehitykseensä – hänellä on autonomia eli vapaa tahto. Näissä ihmiskäsityksissä kuitenkin tunnistetaan myös ympäristön ja aiempien kokemusten merkitys ihmisen valinnoille – vapaatkaan valinnat eivät siis tapahdu tyhjiössä.

Käsitteenä vapaa tahto, eli ihmisen kyky tehdä itsenäisiä päätöksiä ja valintoja, on vaikea määritellä. Sen olemassaolosta käydään edelleen kiivasta keskustelua, mutta esimerkiksi Heisenberg (2009) toteaa, että elävän olennon vapaa tahto näkyy tämän kyvyssä itsenäiseen ja adaptiiviseen toimintaan. Mutta vaikka vapaan tahdon olemassaoloa tai sen olemattomuutta on mahdoton vielä nykytiedon valossa todistaa, on tutkimuksissa todettu, että usko vapaaseen tahtoon vaikuttaa ihmisten motivaatioon ja harkitsevaisuuteen (Watanabe ym., 2016).

Kaikkein puhtain käsitys vapaasta tahdosta löytynee eksistentialistisesta ihmiskäsityksestä, jonka mukaan yksilöllä on vapaus ja vastuu oman elämänsä merkityksen löytämisestä, eikä sitä voida määritellä ulkoa käsin. Jokainen yksilö on ainutlaatuinen (Aho, 2023), ja kasvatuksen tarkoituksena on herättää tietoisuus itsestä ja tarjota erilaisia vaihtoehtoja, joista yksilö voi itse valita kiinnostuksensa kohteet. (Hirsjärvi, 1985, s. 160)

Humanistisessa ihmiskäsityksessä nähdään, että opettaja voi toiminnallaan tukea ihmisen ominaista uteliaisuutta ja oppimisen halua. Oppijan omat kiinnostuksen kohteet ja itseilmaisu määrittävät tämän elämänpolun, eikä sen tarvitse välttämättä käydä yksiin ympäröivän yhteiskunnan tarpeiden tai taloudellisten intressien kanssa. Opiskelija itse on paras arvioimaan, onko hän kehittynyt haluamallaan tavalla. Tukiessaan opiskelijan henkilökohtaista kehitystä avoimesti ja rajoittamatta opettajan voi olla vaikea arvioida tämän osaamista tietyn ammatin osaamiskriteerien perusteella. Toisaalta pakottaessaan opiskelijan keskittymään opetussuunnitelman sisältöihin hän voi pelätä tukahduttavansa opiskelijan oman mielenkiinnon aihetta kohtaan. (Brofelt ym., 2020)

Wechsler (1944, s. 17) määritti älykkyyden ihmisen yleiseksi kyvyksi toimia päämäärätietoisesti ja tehokkaasti ympäristössään. Hän totesi erityisesti loogisen päättelykyvyn tärkeäksi älykkyyden tekijäksi. Tällöin ihminen ei olisi vain ympäristönsä määrittämä toimija, vaan pystyisi itsenäiseen päätöksentekoon olemassa olevan tiedon perusteella. Tällaisen ajattelun myötä syntyi ns. kognitiivinen ihmiskäsitys, jossa nähdään, että ihmisen omat itsesäätelytaidot ja itseohjautuvuus ovat merkityksellisimmät kehityksen määrittäjät – unelmaopiskelija kykenee omaksumaan toivottavat oppimistavoitteet ja asettamaan itselleen välitavoitteita niiden saavuttamiseksi. Oppiminen tapahtuu opiskelijan kognitiossa, mielessä, tämän oman tiedon prosessoinnin tuloksena. Samoin kuin humanismissa, vastuu oppimisesta on opiskelijan omilla harteilla, mutta rakkauden tai yksilöllisen tuen sijaan kognitivismissa korostuu opettajan rooli tavoitteiden asettelun tukijana ja opiskelutaitojen opettajana. (Munyoro ym., 2019)

Kognitiivisen näkökulman vastapainona voidaan tarkastella sosiaalisen determinismin kanssa samaan ihmiskäsitysperheeseen kuuluvaa sosiokulttuurista ihmiskäsitystä. Tässä näkökulmassa ihmisen nähdään kasvavan syntymästään lähtien osaksi kulttuuria (enkulturaatio), mutta tällä on myös mahdollisuus muuttaa kulttuuria omalla toiminnallaan. Vygotskyn (1978) ajattelun mukaan tieto ja ymmärrys kehittyy ensin sosiaalisessa ympäristössä, josta yksilö sitten sisäistää sen. Yksilön kognitio, eli kyky tiedon käsittelyyn, kehittyy täten sosiaalisen vuorovaikutuksen ja kielen oppimisen tuloksena, päinvastoin kuin kognitiivisessa ihmiskäsityksessä, jossa aivojen kehityksen nähdään johtavan esimerkiksi kielitaidon kehittymiseen. Samassakin kulttuurissa jokainen yksilö käy läpi täysin yksilöllisen enkulturaatioprosessin, koska kenenkään ärsykemaailma ei ole täysin samanlainen. Vapaa tahto ilmenee yksilön kykynä tehdä merkityksellisiä valintoja kulttuurin ja ympäristön kokemuspiirissä (Robertson, 2017). Tämän ihmiskäsityksen mukaan toimiva opettaja kokee tukevansa opiskelijoiden identiteetin kehitystä ja kasvua uuteen kulttuuriin (aikuisuus, työelämä ja ala). Hän pyrkii luomaan tilanteita, joissa opiskelija tuntee tulevansa hyväksytyksi yhteisön jäseneksi, mutta jolla on myös vapaus tuoda kulttuuriin uusia ajatuksia ja toimintamalleja. Opetusmenetelmät ovat yhteisöllisiä, ja ryhmätöiden ja yhteisen ongelmanratkaisun rooli korostuu. (Gbadegeshin ym., 2019)

Holismissa puolestaan ihminen nähdään kokonaisuutena, joka muodostuu ihmisen 1) kehosta ja sen aisteista, 2) psyykkisestä ja henkisestä mielestä ja 3) konkreettisesta ja idealistisesta situationaalisuudesta. Ihminen on siis ajatteleva mieli, joka kokee ympäristönsä kehonsa ja situationaalisuuden kautta. Holistisessa ihmiskäsityksessä ihminen nähdään ainutlaatuisena yksilönä, jota kukaan ulkopuolinen ei voi koskaan täysin ymmärtää. Opettajan tehtävä on tukea yksilöä tämän kasvussa ja välttää arvotuksia ja ennakkokäsityksiä. Samoin kuin humanismissa, holismissa opettaja pyrkii opettamaan opiskelijoitaan suhtautumaan avoimesti erilaisuuteen ja kohtaamaan jokaisen ihmisen ainutlaatuisena yksilönä. Opettajan ja yhteisön rooli on auttaa yksilöä tunnistamaan mahdolliset rajansa (esim. arvot ja asenteet, ympäröivä kulttuuri, uskomukset ja pelot) ja mahdollisuuksien mukaan ylittämään ne. (Malme ym., 2019)

Postmodernisessa näkemyksessä ihmisen käsitys itsestä, eli minuudesta, on ympäröivästä yhteiskunnasta riippumaton. Henkilö rakentaa sitä jatkuvasti tekemillään valinnoilla. Opettajan tehtävä on ruokkia opiskelijan itsetuntoa ja motivaatiota tarjoamalla erilaisia oppimiskokemuksia. Jokainen opiskelija konstruoi eli rakentaa oppimisprosessin aikana osaamiskokonaisuutta itse. Opetus on siis opiskelijalähtöistä, ja opettajan rooli on oppimista ohjaava fasilitaattori. Postmodernismin pohjalle on rakennettu nykyiset opetussuunnitelman ja tutkinnon perusteet. (Välimaa ym., 2023)

Samanlaista ajattelua esiintyy myös itämaisissa filosofioissa. Buddhalaisuudessa tunnetaan käsite pratītyasamutpāda, jonka mukaan kaikella on syy-seuraussuhde – jos yksi asia tapahtuu, se johtaa toiseen. Yksilön vapaalta vaikuttavat valinnat eivät siten ole aidosti vapaita, vaan aiempien tapahtumien määrittelemiä. Buddhalaisuuden vapaa tahto korostuu kuitenkin moraalisen kasvun näkökulmasta, joka tapahtuu vain tietoisten armeliaiden valintojen kautta (Repetti, 2015). Hindulaisuuteen sisältyy hyvin samanlaista syy-seurausajattelua, mutta nähdään, että yksilö voi tästä huolimatta vaikuttaa karmaansa tietoisten ja harkittujen valintojen kautta (Vālmīki, 1891, s. 237). Molemmissa filosofioissa pohditaan myös syvällisesti tiedonkäsitystä ja oikean tiedon luonnetta, ja esimerkiksi Buddha kehotti oppilaitaan itsenäiseen kriittiseen ajatteluun, eikä opettajan sanaa tullut ottaa varmana totuutena.

Monet tämän kolmannen ryhmän ihmiskäsityksistä ovat vahvasti esillä nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassa, ja mm. koulurakenteita ja koulutuskäytänteitä on suunniteltu niiden mukaisesti. Opiskelijan vapaa tahto ja ainutlaatuisuus, tasa-arvo ja opiskelijakeskeisyys sekä opiskelijan aktiivinen rooli oppimisprosessissa – niistä muodostuu nykysuomalaisen koulutusjärjestelmän perusta.

Ihmiskäsitykset ja pedagogiset valinnat

Yllä on esitetty hyvin lyhyesti erilaisia ihmiskäsityksiä ja miten ne saattavat näkyä opettajan työn arjessa, mutta jo näiden valossa pystymme näkemään miten opettajan ymmärrys ihmisestä ja tämän kyvystä oppia vaikuttaa hänen tekemiinsä valintoihin pedagogisten mallien ja opetusmenetelmien suhteen. Oppimisen tiedon omaksumisena näkevä arvioi opiskelijoitaan sen mukaan, miten hyvin he taitavat opettajan näyttämän mallisuorituksen tai oppikirjan tekstin, kun taas oppimisen tiedon rakentamisena näkevät arvostavat opiskelijoiden omaa kriittistä ajattelua ja pohdintaa. Oppimisen yksilöllisenä prosessina kokeva opettaja saattaa painottaa yksilösuorituksia ja -arviointia, kun taas opettaja, joka näkee oppimisen yhteisöllisenä, saattaa kiinnittää huomionsa pikemminkin sosiaalisten taitojen ja yhteisen ongelmanratkaisun menetelmien oppimiseen.

On kuitenkin muistettava, että meillä kaikilla on oma ihmiskäsityksemme, jossa saattaa ilmetä osia tai näkökulmia useammastakin yllä mainitusta ihmiskäsityksestä – tai jostain vielä mainitsemattomasta. Filosofisiin ihmiskäsityksiin tutustuminen auttaa meitä pohtimaan omaa henkilökohtaista ihmiskäsitystämme ja kenties tiedostamaan se entistä paremmin. Erilaisiin ihmiskäsityksiin tutustuminen auttaa siten opettajaa tarkastelemaan kriittisesti omaa toimintaansa ja omia valintojaan – ja perustelemaan tekemänsä pedagogiset valinnat sekä itselleen että opiskelijoilleen. Samoin erilaisten filosofioiden tuntemus auttaa opettajaa toimimaan erilaisten opiskelijoiden ja näiden odotusten kanssa.

Tässä artikkelissa olemme viitanneet runsaasti artikkeleihin, jotka on työstetty Hämeen ammattikorkeakoulun Ammatillisessa opettajakorkeakoulussa vuosina 2018–2023. Artikkelisarja on saanut alkunsa opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamasta Toiminta ja kohtaamisia
‑hankkeesta (2017–2019). Hankkeessa kehitettiin toimintatapoja, joiden avulla voidaan edistää aktiivista työotetta ja ihmisoikeus- ja demokratiaosaamista opettajankoulutuksissa. Kaikki artikkelit on kirjoitettu opettajaopiskelijoiden ja työtä ohjaavan kasvatustieteen opettajan yhteistyönä. Prosessi kesti useamman vuoden ja oli palkitseva ja opettavainen. Haluamme kiittää kaikkia tähän tärkeään työskentelyyn osallistuneita – kirjoittajia, vertaisarvioija ja Hämeen ammattikorkeakoulun julkaisutoimintaa! Opettajaksi opiskeleville tämä kasvatusfilosofinen aihealue on ollut erittäin tärkeä, ja nyt saatiin tuoretta oppimateriaalia aiheesta.