Eksistentialistinen ihmiskäsitys – vapauden välttämättömyys ja taakka

”Ihminen ei ole ainoastaan sellainen, miksi hän itsensä käsittää vaan myös sitä, mitä hän tahtoo olla.”

Jean-Paul Sartre

Eksistentialistinen ihmiskäsitys korostaa yksilön merkitystä ja vapautta. Eksistentialistisen ihmiskäsityksen vapaus on olemassaolon välttämättömyys, mutta se aiheuttaa myös epätoivoa, tuskaa ja ahdistusta. Yksilön olemassaolo määräytyy hänen toimintansa ja valintojensa kautta, ja samalla maailma rakentuu ihmisten valintojen mukaan. Vapauden myötä ihminen kantaa vastuun sekä itsestään että ympäristöstään, sillä jokainen päätös vaikuttaa myös muihin ihmisiin.

Tässä artikkelissa tarkastelemme eksistentialistista ihmiskäsitystä ja sen merkitystä opetus- ja kasvatustyössä. Aluksi perehdymme eksistentialismin filosofiseen taustaan sekä siihen, miten se muokkaa käsitystämme ihmisestä. Sen jälkeen tarkastelemme, miten eksistentialistinen näkökulma ilmenee opetus- ja kasvatustyössä. Artikkeli on osa Hämeen ammattikorkeakoulun ammatillisen opettajankoulutuksen tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotyötä.

Eksistentialismin filosofinen tausta

Eksistentialismi on vaikeasti rajattava käsite, sillä se sisältää monenlaisia painotuksia (Lehtinen, 2013, s. 28). Eksistentialismia ei myöskään voida määritellä puhtaan akateemisesti filosofiseksi suuntaukseksi. Se on pikemminkin elämänasenne, jossa elämää ei kahlehdita kaavoihin, vaan kaikki on subjektiivisesti mahdollista yksilön näkökulmasta.

Eksistentialismi perustuu sanaan eksistenssi, joka tarkoittaa olemassaoloa. Ihmisen olemassaolon erityisyys ilmenee siinä, että hän on tietoinen omasta olemassaolostaan. (Hietalahti 2022, ss. 182–184) Eksistentialismi korostaa yksilön kokemusta, vapautta, itsemääräämisoikeutta ja ihmisen autonomiaa. Ihmisellä ei ole ennalta määrättyä kohtaloa tai olemusta, joka muodostaisi yksilön moraalin, arvot, tavat ja ajattelun. Sen sijaan yksilö voi vapaasti määrittyä tekojensa ja valintojensa pohjalta. Toisaalta vapaus on ristiriitainen käsite, sillä ihmisellä on vapaus valita, mutta vapaus ja autonomia luovat epävarmuutta ja ahdistusta. Sartren (1965) mielestä ahdistus on välttämätön, riippumattoman ihmisen tunne. Tuskaa tuottaa se, että on yksin maailmassa, eikä voi nojautua toiseen ihmiseen tai valmiiseen ideologiaan. (Hietalahti, 2022, ss. 177–178, 182–184)

Eksistentialismin juuret ovat 1800-luvulla, mutta se nousi varsinaisesti esiin vasta 1940-luvulla. Eksistentialismi haastoi perinteiset filosofiset järjestelmät sekä kritisoi porvarillista luokka-ajattelua, joka pyrki selittämään ihmisen olemassaoloa järjen ja universaalien periaatteiden kautta. Eksistentialistit korostivat sen sijaan yksilöllistä kokemusta ja subjektiivisuutta. (Abbagnano, 2024)

Eksistentialismilla ei ole selkeää perustajaa tai manifestia. Kuitenkin voidaan tunnistaa erilaisia suuntauksia, kuten saksalainen ja ranskalainen eksistentialismi sekä ateistinen ja uskonnollinen eksistentialismi. Saksalaista eksistentialismia edustavat merkittävät filosofit kuten Karl Jaspers, Martin Heidegger ja Friedrich Nietzsche. Ranskalaisen eksistentialismin tunnettuja nimiä ovat Jean-Paul Sartre, Albert Camus, Simone de Beauvoir ja Gabriel Marcel. Nykyeksistentialismin puolestaan katsotaan syntyneen Ranskassa 1900-luvun alkupuoliskolla, ja se on ammentanut vaikutteita fenomenologiasta, romantismista ja tanskalaisen Søren Kierkegaardin filosofisista ajatuksista. (Lehtinen, 2013, ss. 61–323)

Søren Kierkegaard (1813–1855) tunnetaan yleisesti ensimmäisenä varsinaisena eksistentialistina. Hänen filosofiansa korostaa yksilön subjektiivista kokemusta ja sisäistä maailmaa. Kierkegaardin mukaan elämässä on jotakin suurempaa kuin vain massan liikehdinnän seuraaminen ja pinnallinen nautintojen tavoittelu. Kierkegaard keskittyi teologiaan, filosofiaan ja uskonnolliseen kirjallisuuteen, ja hän painotti yksilön henkilökohtaista vastuuta ja valintoja. Hän kantoi syvää huolta ihmisen eettisistä ja uskonnollisista ulottuvuuksista. Hänen käsitteensä, kuten “ahdistus”, “epätoivo” ja “uskon hyppy”, ovat myöhemmin olleet keskeisiä eksistentialismin kehityksessä. Kierkegaardin filosofia rohkaisee yksilöä kohtaamaan oman olemassaolonsa peruskysymykset suoraan ja henkilökohtaisesti. Hänen mukaansa todellinen ja aito yksilö on sellainen, joka on “valmis olemaan oma itsensä”. (Aho, 2023)

Ranskalainen Jean-Paul Sartre (1905–1980) on yksi tunnetuimmista eksistentialismin edustajista. Sartre oli pedagogi ja toimi filosofian opettajana. Sartren eksistentialistinen filosofia on ateistinen. Hän kiisti Jumalan olemassaolon ja sen sijaan korosti ihmisen omaa autonomiaa ja vapautta. Sartren ihmiskäsitys on dynaaminen, ja hänen filosofiansa keskiössä on perusteeton ja radikaali vapaus, joka ei sido ihmistä valmiisiin kaavoihin tai periaatteisiin. Hän mukaansa eksistenssiä on vain ihmisellä, mikä tarkoittaa sitä, että ihminen luo itsensä sellaiseksi kuin hän on. (Sartre, 1965, s. 14)

Saksalaisen filologin ja teologin Friedrich Nietzschen (1844–1900) mukaan kristinusko alistaa ja riistää ihmistä ihannoimalla kärsimystä ja lupaamalla taivaspaikan. Yksilöt alistuvat kärsimykseen ajatellen, että on parempi kärsiä, kuin joutua kadotukseen kuolemansa jälkeen, jolloin kärsimisestä tulee ainoa oikea tapa elää. Nietzschen kritiikin kohteena on erityisesti se, että kristinuskon mukainen ajattelumalli kieltää ihmiseltä̈ vaikutusmahdollisuudet ja valinnanmahdollisuuden tässä elämässä. (Kanabro, 2016, ss. 20–21)

Sekä ateistinen Sartre että kristinuskoinen Kierkegaard määrittelivät olemisen autenttiseksi ja epäautenttiseksi. Ihmisen oleminen on autenttista silloin, kun ihminen määrittelee itsensä ja tavoitteensa itse, ja epäautenttista puolestaan silloin, kun ihminen antaa muiden ihmisten määritellä itsensä. Epäautenttisesti toimiva yksilö tyynnyttää ahdistunutta mieltään omaksumalla yhteiskunnassa vallalla olevat, valmiiksi annetut käyttäytymismallit, uskomukset ja arvokäsitykset. Sen sijaan toteuttaessaan autenttista olemassaoloaan ihminen irrottautuu yleisistä toimintamalleista tai tavoista. Eksistentialismissa on kyse prosessista kohti autenttisempaa identiteettiä ja olemista. (Sipponen, 2006, s. 11; Aho, 2023; Jokela, 2024, ss. 187–188)

Eksistentialistisen ihmiskäsityksen piirteitä

Eksistentialistit pyrkivät ymmärtämään ihmisen olemassaolon perustavanlaatuisia ehtoja, kuten yksinäisyyttä, vapautta, valintaa ja kuolevaisuutta. Eksistentialismin keskeisiä teemoja ovat eksistenssin (olemassaolon) etusija essenssiin (olemukseen) nähden, vapaus ja valinta sekä autenttisuuden tavoittelu. (Abbagnano, 2024)

Jokelan (2024) mukaan olemassaolo voidaan jakaa persoonallisuuteen ja situaatioon. Persoonallisuus kattaa ihmisen sisäisen olemuksen, ja situaatiolla tarkoitetaan kaikkea sitä, mihin ihminen on suhteessa, kuten muut ihmiset, arvot ja kulttuuri. Situaatio on tilanne, johon ihminen ei ole voinut vaikuttaa. (Jokela, 2024, ss. 35–36)

Eksistentialistisen ihmiskäsityksen näkökulmasta ihminen on pohjimmiltaan avoin ja määrittelemätön ja ihmisellä on vapaus olla oma itsensä, valita omat arvonsa, totuutensa, aatteensa ja tekonsa sekä merkityksen kokemuksilleen (Sartre, 1965, ss. 19, 23; Wahlstedt, 2012; Jokela, 2024). Ihmisen on siis valittava oma tiensä eikä alistuttava kritiikittömästi valmiiksi annettuihin normeihin. Sartren (1965, s. 13) sanoin: ”Ihmisestä tulee se, mitä hän itsestään tekee.” Ihminen on siis vapaa muokkaamaan itsensä, maailmansa ja arvonsa.

Eksistentialistisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen tarvitsee toista ihmistä. Vasta vuorovaikutuksessa toisten kanssa ihmisistä tulee yksilöitä. Tässä kohtaamisessa ihminen ymmärtää paitsi toisen myös oman minuutensa äärettömyyden. Vaikka yksilö on ainutlaatuinen ja erilainen kuin muut yksilöt, ei kukaan ole kuitenkaan erillinen toisista. Kun yksilö on kasvotusten toisten kanssa, hän kohtaa samalla koko yhteiskunnan monimuotoisuuden. Ihminen on myös uhka toiselle: jokaisen ihmisen loputon vapaus tarkoittaa, että kahden vapaan ihmisen kohdatessa syntyy kamppailu, jossa toinen joutuu alistumaan. Ihminen kohtaa myös muiden ihmisten manipulointia vastoin omaa tahtoaan. (Hietalahti, 2022, ss. 184–185)

Heijastuksia kasvatukseen ja opetukseen

Eksistentialistisella ihmiskäsityksellä voidaan katsoa olevan yhtymäkohtia humanistiseen ihmiskäsitykseen, sillä kumpikin korostaa ihmisen arvoa ja ainutlaatuisuutta sekä vapautta toteuttaa omaa itseään ja olla todellinen oma itseänsä (Brofelt ym., 2020).  Eksistentialistisesta näkökulmasta oppijalle annetaan mahdollisuus määritellä totuus ja valita, mitä ja miten hän oppii. Oppiminen nähdään oppijan omien toimien seurauksena, mikä korostaa yksilön vastuuta omasta oppimisestaan. Opettajan tehtävänä on tukea oppijaa tämän itsetunnon kehittymisessä ja oman paikkansa löytymisessä yhteiskunnassa. (Hilmola, 2009, ss. 19–27)

Eksistentialistisen ihmiskäsityksen mukaan oppiminen on jokaisen henkilökohtainen kehittymisprosessi, jossa opiskelija tavoittelee kehittymistä yksilönä oikeuksineen ja velvollisuuksineen (vrt. Jokela, 2024). Tämä näkyy koulutusjärjestelmässä esimerkiksi henkilökohtaistamisena, osaamisen tunnistamisena ja elinikäisenä oppimisena. Henkilökohtaistamisella tarkoitetaan sitä, että jokaisella opiskelijalla on vapaus valita ja suunnitella omiin opintoihinsa liittyviä asioita. Osaamisen tunnistamisella voi opiskelija hyödyntää aiempaa kokemustaan opintojen etenemisen tukena. Elinikäinen oppiminen tuo jatkuvan mahdollisuuden ja vapauden opiskelijalle kehittää omaa osaamistaan omien tarpeidensa ja kiinnostuksensa pohjalta.

Hakkarainen (2007, s. 10) erittelee oppimisessa kahden ulottuvuuden merkityksen: tiedollisen ja eksistentiaalisen. Perinteiset oppimismallit keskittyvät pääasiassa tiedolliseen näkökulmaan, kun taas eksistentialismissa korostetaan eksistentiaalisen ulottuvuuden tärkeyttä. Eksistentialistisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen tarvitsee toista ihmistä tullakseen omaksi itsekseen. Oppiminen tapahtuu autenttisessa ympäristössä, yhdessä muiden kanssa, konkreettisen kokemuksen, reflektiivisen havainnoinnin, abstraktin käsitteellistämisen ja aktiivisen kokeilun kautta. (Öz, n.d; Korhonen, 2005, s. 224) Opetusmenetelmissä korostuvat yksilöiden henkilökohtaisten valintojen sekä kokemusten reflektointi.

Dialogi opetusmenetelmänä tukee eksistentialistista tapaa oppia tasavertaisessa vuorovaikutuksessa toisten kanssa, sillä ihmisillä on tarve kanssakäymiseen ja vuorovaikutukseen. Opettaja voi edistää opiskelijoiden välistä vuorovaikutusta opetustilanteissa mahdollistamalla vastaanottavan ja positiivisen ilmapiirin. (Jokela, 2017, ss. 104–105)

Avoimella vuorovaikutuksella voidaan saavuttaa opetusmalli, jossa oppijan on mahdollista asettaa annettu materiaali kriittiseen tarkasteluun ja jossa opettaja valitsee pedagogisen lähestymistapansa tilannekohtaisesti sitomatta opetusmallia yleismaallisiin raameihin (Sarja, 2000, s. 102). Oppiminen ei näin ollen tapahdu ainoastaan yhden pedagogisen mallin, opetusmenetelmän ja toiminnan kautta, vaan siihen liittyy monta toisiinsa kytkeytynyttä toimintaa, kuten ajatteleminen, tunteminen, hahmottaminen ja käyttäytyminen. Tieto on yhteisöllisen ja henkilökohtaisen tiedon vuorovaikutuksen tulosta.

Kanabro (2016, ss. 30–31) esittää, että yhteiskunnallinen tietoisuus ja kriittisyys edellyttävät eksistentiaalista heräämistä, jossa velvollisuus vapauteen ja vastuuseen voivat ilmetä sekä kasvattajassa että kasvatettavassa. Tämä toteutuu kriittisessä dialogissa, jossa yksilöt tuovat avoimesti esille omat näkökulmansa yhteisestä oppimisen kohteesta eikä näkökulmia pyritä sulauttamaan toisiinsa. Sen sijaan tavoitteena on tuottaa kokonaan uutta tietoa käsillä olevasta asiasta (Sarja, 2000, s. 102). Opettaja-oppilassuhde muodostuu tällöin eksistentialistisen filosofian mukaisesti vapaudesta esittää vaihtoehtoisia ongelmanratkaisumalleja ja jopa opetussisältöjä käsillä olevaan asiaan. Tällaisen vastavuoroisen opettaja-oppilassuhteen toteuttaminen edellyttää tasavertaista, luottamukseen perustuvaa suhdetta sekä osallistuvaa ja vapaata keskustelua (Karjalainen ym., 2006).

Inhimillinen vapaus, joka kuuluu jokaiselle opiskelijalle, edellyttää Jokelan (2017) mukaan ymmärrystä keinoista. On mahdotonta saavuttaa mitään, jos ei tunne tähän liittyviä keinoja eikä ole päämääriä koskevaa ymmärrystä ja tietoa. Tämä motivaatio, joka kumpuaa juuri vapaudesta, johdattaa ihmisen tavoittelemaan sellaista, jota aidosti kokee tarvitsevansa. (Jokela, 2024, ss. 101–102) Opetustilanteiden kannalta juuri oppimisen tapoihin liittyvä ymmärrys ja vapaus auttavat oppijaa kohdentamaan tekemistään kohti havaitsemiaan päämääriä.

Eksistentialismin kriittinen pohdinta

Eksistentialistisen ihmiskäsityksen ytimessä on ajatus, että ihminen on vapaa valitsemaan oman itsensä ja on vastuussa omista valinnoistaan ja teoistaan. Kuitenkin eksistentialistit myös toteavat, että ihminen on sidottu ympäristöönsä ja tekee valintansa osana tätä kontekstia. Näin ollen ajatus täydellisestä vapaudesta ei välttämättä toteudu. Tutkimusten mukaan ihmisen vapaus, itsemääräämisoikeus ja autonomia herättävät vaihtelevia pohdintoja valinnanvapauden hyödyistä ja haitoista. Beymerin ja Thomsonin (2015) mukaan liiallinen valinnanmahdollisuuksien määrä johtaa ahdistukseen ja päätöksenteon vaikeutumiseen.

Eksistentialistista ihmiskäsitystä on kritisoitu liian epäsystemaattiseksi pedagogiseksi lähestymistavaksi, erityisesti perusasteen opiskelijan näkökulmasta, sillä tämä voi kokea ahdistusta valinnanvapauden edessä. Toisaalta eksistentialistinen näkökulma voi toimia yliopistotasolla, jossa itsenäinen opiskelu ja tutkiva lähestymistapa ovat keskeisiä. (Hilmola, 2009, ss. 19–20)

Viime vuosikymmeninä on lisätty tutkimusta ihmisen tekojen syistä, biologiasta ja luonnonlaeista, jotka saattavat kyseenalaistaa ihmisen vapauden käsitteen. Nykyhetki nähdään menneisyyden ja luonnonlakien ohjaamana, mikä herättää kysymyksiä vapaan tahdon olemassaolosta (Visala 2019, s. 14).

Eksistentialistiset filosofit ovat kyseenalaistaneet perinteiset käsitykset vapaasta tahdosta ja moraalista omilla tavoin. Vaikka ihminen voi tehdä monia valintoja, hänen halunsa ja tavoitteensa eivät välttämättä ole täysin hänen oman valintansa varassa. Tieteellinen näkökulma kausaliteettiin, syy-seuraussuhteeseen, viittaa siihen, että ihminen toimii luonnon lakien mukaisesti, mikä rajoittaa vapautta.

Yhteiskuntamme korostaa yksilöllisyyttä ja autonomiaa, mutta samalla kärsimme yksinäisyydestä ja hyvinvointiongelmista. Esimerkiksi presidentti Sauli Niinistö (2018) totesi virkaanastujaispuheessaan, että ”yksinäisyys on vakavana pidetyn kansan vakava kansantauti”. Ihminen on monimutkainen olento, joka tarvitsee yhteyttä muihin ja jonka toimintaan vaikuttavat biologiset, psyykkiset, sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät.