Differentiaalipsykologinen ihmiskäsitys

Kysymys ihmisen olemuksesta on ikiaikainen. Se on siis askarruttanut ihmisen mieltä jo kauan. Eri aikoina ja eri kulttuuripiireissä ihmisen olemusta on lähestytty eri tavoin. Ihmiskäsityksiä voidaan tutkia jo vaikkapa luolapiirrosten avulla. Helpommin tulkittavissa olevaa aineistoa on voitu löytää noin 2 500 vuoden takaa esimerkiksi buddhalaisen filosofian ja antiikin käsityksistä ihmisestä (Härkönen ym., 2020, s. 15; Tuominen 2020, s. 36). Näkökulmia on kehitelty esimerkiksi niin uskonnollisissa, filosofisissa kuin biologisissa viitekehyksissä. Näkökulmat ovat tuottaneet paitsi toisiaan täydentäviä, myös keskenään ristiriitaisia käsityksiä ihmisestä. (Hänninen & Aaltola 2020, ss. 9–14) Tässä artikkelissa esitellään tarkemmin näkökulmia, jotka ovat olleet kiinnostuneita ihmisten ja ihmisryhmien välisistä eroista. Sen kautta syntyneitä käsityksiä ihmisestä voidaan kutsua differentiaalipsykologiseksi ihmiskäsitykseksi.

Artikkeli on tehty Hämeen ammattikorkeakoulun ammatillisen opettajankoulutuksen opintoihin kuuluvana tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotyönä.

Differentiaalipsykologian historiallisista lähtökohdista

Kasvatuksen historiassa yksilöllisiin eroihin on kiinnitetty huomiota kaikkina aikakausina. Platonin yhteiskuntafilosofisen oppirakennelman oleellisin piirre oli yksilöllisten erojen perustalle rakennettu oppi luokkayhteiskunnasta ja työnjaosta. Platonin mukaan jokainen yksilö eroaa kaikista muista, ja näistä eroavaisuuksista johtuen yksilöiden soveltuvuus eri ammatteihin vaihtelee. Platon muun muassa suositteli valintatestejä sotilaan ammattiin aikoville. Platon kiinnitti erityistä huomiota myös ryhmien välisiin eroavaisuuksiin. Kullakin yhteiskuntaluokalla oli omat tehtävänsä ja kykynsä. (Heinonen 1964, s. 14; Tuominen 2020, s. 38)

Myös Aristoteles käsitteli yksilöllisiä eroavaisuuksia, mutta pienemmässä mittakaavassa kuin Platon. Aristoteles kiinnitti huomiota lähinnä ryhmien välisiin eroihin, kuten lajien, rotujen, sukupuolten, yhteiskuntaluokkien ja kansojen välisiin eroihin. (Heinonen 1964, s. 14; Tuominen 2020, ss. 42–44)

Ajanjakso Platonin ja Aristoteleen ajoista aina 1700- ja 1800-luvun vaihteeseen saakka ei suosinut erikoisemmin yksilöllisyyttä. Näin ollen yksilöllisiin eroihinkaan ei kiinnitetty merkittävää huomiota. Kirkon opit määrittivät tiukat rajat, joiden sisäpuolella saatettiin antaa jonkin verran huomiota erilaisille sielullisille “kyvyille”. Näitä kykyjä olivat muisti, mielikuvitus ja tahto. (Toivanen & Kaukua 2020, s. 54) Vasta uuden ajan loppupuolella alkoi tapahtua differentiaalipsykologian merkittävää kehitystä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että yksilöllisten erojen tutkimuksen voidaan nähdä tapahtuneen tähtitieteellisen tutkimuksen parissa 1700- ja 1800-lukujen taitteessa, kun huomattiin eri tutkijoiden tekemien havaintojen poikkeavan toisistaan. (Heinonen, 1964, ss. 15–16)

Differentiaalipsykologian keskeiset piirteet ja tutkimus

Differentiaalipsykologia painottaa ihmisen ainutkertaisuutta, ja alan tutkimus kohdistuukin siihen. Erityisesti alalla ollaan kiinnostuneita yksilöiden ja ryhmien käyttäytymiseroista ja siitä, miten nämä erot ilmenevät ja miksi. Differentiaalipsykologian historiassa myös ihmisten välisten älykkyyserojen tutkiminen ja mittaaminen on ollut keskeisessä asemassa. (Hirsjärvi, 1985, s. 192)

Tutkimuskohteena ovat siis yksilöiden ja ryhmien väliset käyttäytymiserot ja niiden syyt. Differentiaalipsykologisessa tutkimuksessa voidaan erottaa kaksi koulukuntaa: perinnöllisyysorientoituneet ja ympäristöorientoituneet tutkijat. Perinnöllisyysorientoituneet tutkijat painottavat yksilön geenien merkitystä, kun taas ympäristöorientoituneet tutkijat painottavat ympäristön vaikutusta yksilön henkisiin kykyihin, älykkyyteen ja persoonallisuuteen. Ihminen nähdään ainutkertaisena yksilönä, ja differentiaalipsykologian tehtävänä on tutkia tätä ainutkertaisuutta. Päähuomio kiinnittyy yksilöiden ja ryhmien käyttäytymiseroihin ja näiden erojen taustatekijöihin. (Hirsijärvi 1984, ss. 196–197)

Perinnöllisyyden ja ympäristön vaikutukset ilmenevät monilla tavoilla. Tutkimuksissa sovelletaan erilaisia menetelmiä. Jos halutaan tietoa ihmisen perinnöllisyyden vaikutuksesta, tietoa hankitaan perehtymällä tapahtuneisiin tosiasioihin ja tietoihin ja hyödyntämällä soveltavista tutkimuksista tehtyä analyysia. Sekä lajia että yksilöä koskevia eroja ilmenee perinnöllisyyden vaikutuksina. (Heinonen 1964, s. 482)

Differentiaalipsykologian tutkimusmenetelmät perustuvat ihmisten välisten erojen mittaamiseen. Kokeellisen psykologian nousu 1800-luvun jälkipuoliskolla oli merkittävä differentiaalipsykologian tutkimuksen kannalta. (Heinonen 1964, s. 16)

Francis Galtonia pidetään differentiaalipsykologian yhtenä uranuurtajana. Galton oli antropologi, perinnöllisyystutkija ja tilastotieteilijä. Galton muotoili differentiaalipsykologian perusperiaatteet 1800-luvun lopulla. Galton kiinnitti tutkijana huomiota interindividuaalisiin eroihin enemmän kuin kukaan ennen häntä (Heinonen, 1964, ss. 16–17). Galtonin mukaan ihmisten erot ovat biologisen perimän aiheuttamat. Näin myös ihmisen älykkyys on periytyvää ja noudattaa tilastollista normaalijakaumaa. Galton uskoi, että kaikki tietomme syntyy aistimuksen kautta, ja älykkyys perustuu ihmisen motorisiin ja sensorisiin kykyihin. Mitä paremmat sensoriset prosessit ihmisellä on, sitä älykkäämpi hän on. Galtonin mukaan yksilön ominaisuudet määräävät hänen yhteiskunnallisen asemansa. (Hirsjärvi, 1985, s. 193)

Galtonin aikalaiset ranskalaiset Alfred Binet ja Victor Henri esittivät kritiikkiä Galtonin menetelmiä kohtaan mitata älykkyyttä sensorisin ja motorisin testein. Kritiikissään he esittivät, että älykkyyden mittaamisessa on käytettävä monimutkaisia probleematestejä sensoristen ja motoristen testien sijaan. Binet julkaisikin oppilaansa Theodore Simonin kanssa älykkyystestisarjan vuonna 1905. (Heinonen, 1964, s. 19) Käytännön tarve tälle älykkyystestisarjan kehittämiselle tuli Pariisin kouluista, joissa yleisen oppivelvollisuuden myötä opiskelijamäärät kasvoivat ja oppilaat oli tarve jakaa erillisiin ryhmiin omaksumiskykynsä mukaan (Leiman, 1973, s. 31).

Varsin huomattava merkitys differentiaalipsykologiassa on ollut englantilaisella Charles Spearmanilla, joka julkaisi ensimmäiset älykkyyden tutkimuksia koskevat tuloksensa vuonna 1904. Spearman sai vaikutteita Galtonin tutkimuksista. (Heinonen, 1964, s. 20) Spearman esitti älykkyyden kahden faktorin teorian. Teorian mukaan on olemassa yleinen kykytekijä eli g-faktori, joka vaikuttaa yksilön kaikissa älyllisissä toiminnoissa. G-faktorin lisäksi on erilaisia erityistekijöitä eli s-faktoreita, jotka ilmenevät ja vaikuttavat vain tiettyjen toimintojen yhteydessä. Nämä s-faktorit eivät korreloi keskenään eivätkä yleisen kykytekijän g-faktorin kanssa. G-faktori on Spearmanin mukaan periytyvä ja perinnöllisten tekijöiden muovaama, mutta erityistekijöihin, siis s-faktoreihin, Spearman arveli myös ympäristön voivan vaikuttaa. Eysenckin mukaan Spearmanin perusajatus älykkyydestä on oikea. Spearman on vaikuttanut enemmän kuin kukaan muu siihen, että älykkyyttä nykyään pidetään yleisenä henkisenä kykynä. (Hirsjärvi, 1985, s. 195)

Sovellettu differentiaalipsykologia on kehittynyt jatkuvasti ensimmäisestä maailmansodasta lähtien. Erilaiset valintatehtävät ja erilaiset psykologiset testit pohjautuvat differentiaalipsykologisiin metodeihin. Testejä käytetään muun muassa silloin kun testataan koulukypsyyttä tai soveltuvuutta ammattiin tai työtehtävään ja -yhteisöön. Differentiaalipsykologia on erojen tutkimista, ja sen menetelmiä voidaan suoraan soveltaa eroteltaessa ihmisiä käytännön tavoitteiden mukaan. (Heinonen, 1964, ss. 20–21)

Tieteenala, joka soveltuu hyvin ajan ja ympäristön erityisiin vaatimuksiin, saa usein kannatusta. Differentiaalipsykologian alalla näin tapahtui erityisesti 1900-luvun alun Yhdysvalloissa. Viranomaiset ottivat differentiaalipsykologian menetelmiä käyttöön testatessa maahanmuuttajien älykkyyttä suorituskykytestein, teollisuus etsi niiden avulla parhaita työntekijöitä, rotujen välisistä eroista kiinnostuneet tutkijat etsivät aatteilleen ja syrjintätoimenpiteilleen hyväksyntää, testeissä normaalijakauman parempaan ääripähän asettuvat esiintyivät itsetietoisina ja tyytyväisinä. Sovelletun differentiaalipsykologian hyödyntäminen oli usein varsin asenteellista. (Heinonen, 1964, s. 21)

Differentiaalipsykologinen lähestymistapa ihmisyyteen

Kun puhutaan differentiaalipsykologisesta ihmiskäsityksestä, viitataan tavanomaisesti perinnöllisyyskoulukunnan keskeisiin ihmistä koskeviin ajatuksiin. Ihmiset nähdään syntyjään erilaisina. Ihmisen geenit määräävät sen millainen hän on ja miten hän kasvaessaan kehittyy. Ihmisten synnynnäisten erojen nähdään ulottuvan myös sellaisiin kompleksisiin piirteisiin ja kykyihin, jotka voidaan havaita älykkyydessä, persoonallisuudessa, henkisissä sairauksissa ja rikollisuudessa. Ihmisen henkisiä kykyjä, kuten älykkyyttä, kuvaavat kvantitatiiviset kuvaukset saavat differentiaalipsykologiassa normaalijakauman muodon. (Hirsjärvi, 1985, s. 206)

Differentiaalipsykologinen ihmiskäsitys lähtee siitä, että ihmisen psyykkiset prosessit ja käyttäytyminen ovat suhteellisen pysyviä. Eletyllä elämällä tai sosiaalisilla suhteilla ei katsota olevan merkitystä ihmisen käyttäytymiseen. Ihminen on sellainen miksi hän syntyy, ja hänen psyykkisiä prosessejaan tarkastellaan konkreettisten olosuhteiden ulkopuolella eikä suhteessa niihin. Ihmisen psyykkiset prosessit ovat erilaisten käyttäytymistekijöiden yhdistelmä, eikä kokonaisvaltainen systeemi. Ihmisen psyykettä voidaan verrata biljardipöytään, jossa pallojen keskinäiset liikkeet tuottavat havaittavan käytöksen. (Leiman, 1973, ss. 9–10)

Differentiaalipsykologiassa erilaisuudella ei määritellä yleistä paremmuutta tai huonommuutta. Differentiaalipsykologisen ihmiskäsityksen kannattajat pyrkivät esimerkiksi kuvaamaan, miten älykäs käyttäytyminen on kuvattavissa ja mitä tuloksia mittauksista saadaan. Tavoite ei siis ole arvottaa ihmistä hänen älykkyytensä perusteella. (Hirsjärvi, 1985, s. 204)

Laajasti ymmärtäen mitä tahansa käsitystä, jossa esitetään ajatuksia ihmisen tai ihmisryhmän välisistä käyttäytymiseroista ja näiden erojen perustasta, voidaan kutsua differentiaalipsykologiseksi käsitykseksi. (Hirsjärvi, 1985, s. 205)

Viimeaikaisessa ihmiskäsityksiä koskevassa tutkimuksessa differentiaalipsykologian merkitys on jäänyt yhä pienemmäksi. Siitä ei juurikaan ole julkaistu uutta tutkimusta, eikä sitä juurikaan mainita uusimmissa julkaisuissa. Merkittävänä tekijänä kiinnostuksen hiipumisessa voidaan nähdä Howard Gardnerin älykkyysosamäärän mittaamista vastaan kohdistama kritiikki. Hänen mukaansa ihmisellä on useampia älyllisiä kykyjä, kuin mitä perinteisillä älykkyyttä mittavilla testeillä on mahdollista arvioida ja määritellä kullekin oma älykkyysosamäärä. (Gardner, 2022a) Tunnetussa moniälykkyysteoriaa koskevassa mallissaan hän erottaa nykyisin kahdeksan erilaista älykkyyden lajia: spatiaalinen, kehollis-kinesteettinen, musikaalinen, kielellinen, loogis-matemaattinen, interpersoonallinen, intrapersoonallinen ja naturalistinen älykkyys. (Gardner, 2022b) Hänen teoriansa nostaa siis esiin älykkyyden monet erilaiset ulottuvuudet sekä sen, että kukin yksilö on omanlaisensa. Erojen tekeminen yksilöiden ja ryhmien välille jää vähemmälle, ja merkitykselliseksi nousevat kunkin yksilölliset kyvyt ja ominaisuudet.

Aivotutkimus on edistynyt ja kehittynyt valtavasti 1960- ja 1970-luvulla esiintyneen differentiaalipsykologian aktiivisen akateemisen tutkimuskauden jälkeen. 1990-lukua kutsutaan Yhdysvalloissa aivojen vuosikymmeneksi, ja silloin keksittiin monia merkittäviä aivotutkimuksen menetelmiä, ja jo olemassa olevia tutkimusmenetelmiä kehitettiin edelleen paremmiksi ja helppokäyttöisemiksi. Tämän aivotutkimuksessa tapahtuneen kehityksen myötä käsityksemme aivojemme muovautuvuudesta on muuttunut täysin. 1990-luvulta alkaneen aivotutkimuksen ansiosta tänä päivänä ymmärrämme, että aivot eivät ole jäykkä mötikkä, joka perimän perusteella kohtalonomaisesti määrää rajat osaamisellemme ja tekemisellemme. Aivot ovat muovautuva alusta ja harjautuvat uusiin tehtäviin harjoittelemalla. Kenenkään aivoissa ei ole siten valmiina jotakin mystistä osaamista tai lahjakkuutta, vaan ihmisen taidot kehittyvät harjoittelemalla ja tekemällä. (Huotilainen, 2019, ss. 12–17)

Differentiaalipsykologinen ihmiskäsitys suomalaisessa koulutuksessa

Differentiaalipsykologisen ihmiskäsityksen perintöä nykyisessä opetus- ja kasvatustyössä voitaneen tarkastella lähinnä ympäristötekijöiden merkitystä painottavasta näkökulmasta. Perinnöllisten tekijöiden merkitystä painottavat näkemykset veisivät tavallaan pohjan pois koko opetus- ja kasvatustyöltä, jos osaaminen ja suoriutuminen olisivat ennustettavissa ainoastaan tai lähinnä perintötekijöitä tarkastelemalla.

Ihmiskäsityksen perinteitä nykykäytänteissä voidaan kuitenkin nähdä. Esimerkiksi arvioinnilla on muiden tarkoitusperien ohella myös opiskelijoiden erottelutehtävä. Arvosanat antavat tietoa opiskelijan osaamisesta esimerkiksi mahdollisille jatko-opintojen järjestäjille ja työnantajille. Vaikka arvioinnin menetelmät ovatkin monipuolistuneet, niin erottelufunktio toteutuu hyvin erityisesti perinteisissä kirjallisissa kuulusteluissa. (Atjonen, 2007, ss. 20–23)

Peruskoulu-uudistus toteutettiin Suomessa vaiheittain 1970-luvulla. Sitä edeltäneessä vaiheessa oppilailla oli kansakoulun 4. vuosiluokan jälkeen mahdollisuus pyrkiä oppikouluun, jonne opiskelijat valittiin joko sisäänpääsykokeiden tai arvosanojen perusteella. Peruskoulun alkuvaiheissa oppilaita eriytettiin tasokurssien avulla. Tässä vaiheessa tehdyt valinnat vaikuttivat myös jatko-opiskelimahdollisuuksiin lukiossa tai ammattikoulussa. (Sahlberg, 2015, ss. 41–44)

Opiskelijoiden ja ylipäätään ihmisten erilaisuus on synnyttänyt vaatimuksia myös heille suunnattujen opetus- ja ohjauspalvelujen erilaisuudesta. Esimerkiksi Eysenck (1976, s. 124) esittää näkemyksen, jolla on myös suhteellisen paljon todistusaineistoa tukenaan, että eri persoonallisuustyypeille tulisi valita erilaisia opetusmenetelmiä. On siis todistettu jo useita vuosikymmeniä sitten, että ihmisten erilaisuus vaikuttaa siihen, miten opimme uusia asioita. Eysenck (1976, s. 124) ehdottaa esimerkiksi, että lapset tulisi ryhmittää kouluissa heidän persoonallisuutensa tai vähintäänkin heidän kykyjensä mukaan.

On myös todistettu, että introvertit lapset hyötyvät erityisesti opetuksesta, jossa on hyödynnetty tietokoneita, kun taas ekstroverteille tällainen ohjelmoitu opetus ei sovi, ja se saa heidät tympääntymään. Oivalluttavat opetusmenetelmät soveltuvat ekstroverteille paremmin. (Eysenck, 1976, s. 124) Myös Hirsjärvi (1985, s. 208) nostaa tämän asian esiin ja toteaa, että differentiaalipsykologian tuomat tiedot ja olettamukset ihmisen oppimisesta vaikuttavat muun muassa opetusmenetelmien valintaan, oppilaiden erotteluun, opettajien koulutukseen ja aineiden jaksotukseen sekä siihen, miten käytäntö ja teoria erotetaan opetuksessa.

Vuonna 2018 voimaan astuneen ammatillista koulutusta säätelevän lainsäädännön mukaan henkilökohtaistaminen on olennainen osa opetusta ja ohjausta (Laki ammatillisesta koulutuksesta 531/2017). Lain henki on se, että opiskelijoiden osaamista verrataan tavoitteeksi asetettuun osaamiseen. Tällä ei siis haeta niinkään eroja eri yksilöiden välille. Yksilöiden välisiä eroja haetaan kuitenkin esimerkiksi ammattitaitokilpailuissa (Skills Finland, 2022).

Pohdinta

Differentiaalipsykologian akateeminen tutkimus on jäänyt 1960- ja 1970-luvuille. Sovellukset elävät edelleen, mutta pelkän älykkyysosamäärän testaamisen sijaan nykyään kiinnitetään huomiota myös muihin lahjakkuuksien lajeihin Gardnerin moniälykkyysajattelun mukaisesti. Nykyään älykkyyden lisäksi on myös alettu yhä enemmän kiinnittää huomiota ihmisten vahvuuksiin. Ihmisten käyttäytymisen erot nähdään vahvuuksien kautta, ja tätä tietoa käytetään hyväksi muun muassa oppimisessa ja ammatinvalinnassa. Vahvuudet tukevat psykologisia perustarpeitamme, jotka ovat autonomian, kyvykkyyden ja yhteisöllisyyden kokemukset. Sanna Wenströmin (2022, s. 40) mukaan laajaan vahvuusnäkemykseen luetaan kuuluvaksi luonteenvahvuudet, luontaiset kyvykkyydet, taidot ja osaaminen, kiinnostukset, arvot ja resurssit. Nykytutkimuksen ansioista tiedämme, että aivomme ovat muotoutuva alusta, ja taitomme kehittyvät harjoittelemalla. Differentiaalipsykologinen ihmiskäsitys on paljolti väistynyt uudempien ihmiskäsitysten tieltä, mutta on epäilemättä osaltaan vaikuttanut myöhemmin syntyneisiin ihmiskäsityksiin.