Ammattiravivalmentajat Suomessa

Suomalaisten urheiluvalmentajien määrää, työnantajia ja työoloja selvitettiin ensimmäisen kerran kyselyllä vuonna 2002 Suomen valmentajat ry:n aloitteesta. Tämän jälkeen on tehty kolme seurantakyselyä (Kärmeniemi, 2012; Puska ym., 2017; Blomqvist ym., 2020) ja selvitetty valmentajien taustoja ja urapolkuja erityisesti ammattiin oppimisen ja siinä kehittymisen näkökulmista (Blomqvist & Hämäläinen, 2015; Blomqvist ym., 2012). Aiheeseen liittyy myös väitöskirja urheilijan ja valmentajan suhteen ulottuvuuksista ja toimintaa ohjaavista ”eetoksista” ja ”ihanteista” (Hämäläinen, 2008). Näiden Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus KIHU:n julkaisujen sekä opinnäytteiden tulokset ovat lisänneet ymmärrystä suomalaisten valmentajien ammatin sisällöstä ja muutoksista.

Lajikohtaiset historiikit kertovat valmentamisen ja urheilun ammattimaistumisesta (esim. Jokisipilä ym., 2018). Valmentaminen kehittyi Suomessa ammatiksi satakunta vuotta sitten kansainvälisissä menestyslajeissa painissa, voimistelussa ja yleisurheilussa (Rantala, 2014; 2017; 2019). Käytännön tarpeiden lisäksi taustalla vaikutti nuoren valtion identiteettipolitiikka (Kokkonen, 2008; Vasara, 1989; Vettenniemi, 2008).

Eläinurheilijoiden valmentajia edustavat yllä mainituissa KIHU:n kyselyissä ratsastusvalmentajat, joita vielä toisen maailmansodan jälkeen toimi lähinnä ratsuväen piirissä. Nykyisin ratsastus on siviilien laji, jossa valmentajien määrä on moninkertaistunut 2000-luvulla ja joista valtaosa on naisia lajin suosion kasvua ja harrastajaprofiilia seuraten (Puska ym., 2017, 11–13; Vasara, 1987). Suomen Ratsastajainliiton (SRL) mukaan Suomessa on 140 000 ratsastuksen aktiiviharrastajaa. Kansallisen tason (tasojen 3–5) kilpailulupia oli 1 846 kappaletta vuonna 2019 (SRL, 2020a). Ratsastuslajien valmentajaluettelossa SRL:n nettisivuilla (2020b) oli 289 nimeä lokakuussa 2020.

Ravivalmentajista tutkittua tietoa on maailmanlaajuisesti vähän. Näin on Suomessakin siitä huolimatta, että raviurheilun vaikutus suomalaiseen ihmisurheiluun tunnetaan (Vettenniemi 2005; 2008), tilastointi systematisoitui 1970-luvulla pian raviurheilun nykyisen kansallisen kattojärjestön Suomen Hippoksen perustamisen jälkeen ja ravivalmentaminen on ammattimaistunut ihmisten valmentamisen tavoin (Mahlamäki, 2003; Savikko, 2017; ks. Puska ym., 2017, 8). Lisäksi Suomi on eurooppalaisittain keskisuuri ravimaa (UET, 2019), joka (on) vie(nyt) alan osaamista muun muassa Ruotsiin ja Pohjois-Amerikkaan. Suomen Hippoksen (2020a) tilastoissa Suomessa oli 549 totoravipäivää ja 6 707 startannutta ravihevosta tässä artikkelissa esittelemäni kyselyn toteutusvuonna 2019. Radoilla kirjattiin 617 000 katsojaa. Kilpailutoiminta oli ympärivuotista ja kattoi koko maan.

Ravivalmentajan ammatti on ”näkyvä ja näkymätön” samanaikaisesti (Filby, 1987, 205). Valmentajat esiintyvät hevosalan omien kanavien lisäksi säännöllisesti muissakin medioissa, mutta heidän työstään näkyy julkisuuteen vain pieni osa, joka tyypillisesti liittyy heidän valmennettaviensa menestykseen, sen taustoihin tai johonkin kiinnostavaan tarinaan. Tästä näkökulmasta ravivalmentajien profiilia, toimenkuvaa ja näkemyksiä selvittävä tutkimus asettuu oivallisesti siihen pitkään ”työn sosiologian perinteeseen”, joka kuvaa pääasiassa laadullisin aineistoin ja menetelmin verrattain tuntemattomia ammatteja, toimenkuvia ja ”niissä tapahtuvia muutoksia” (Filby, 1987, 205).

Rahapalkintoja jakavaan kilpaurheiluun keskittyvä laji on ollut alueellisesti, kulttuurisesti ja sosiaalisesti tärkeä myöhään kaupungistuneessa ja motorisoituneessa maassa, jossa hevonen oli vielä toisen maailmansodan jälkeen korvaamaton työläinen (Savikko, 2017). Myös raviurheilun taloudellinen ja poliittinen merkitys on ollut huomattava, ei vähiten siksi, että se oli ensimmäinen ja pitkään myös ainoa urheilulaji, josta lyötiin vetoa valtion luvalla. Lajin toimintaympäristö ja -edellytykset muuttuivat nopeasti: vielä 1990-luvun puolivälissä ravit houkuttelivat vuosittain puolisentoista miljoonaa kävijää, kunnes etäpelin mahdollistaminen sekä kulutus- ja vapaa-ajan kulttuurin muutos pudottivat luvut nykyiselleen (Mahlamäki, 2003; Raento & Härmälä, 2014; ks. Vettenniemi, 2008).

Tutkimustiedon vähyyttä selittävät ainakin raviurheilun suullinen, työssäoppimiseen ja käsityönäyttöihin perustuva oppimisperinne sekä sosiaalinen ja kulttuurinen sisäänpäinkääntyneisyys, joka vaikeuttaa lajiin perehtymistä. Sitä tuntevat yhteiskuntatieteilijät ja humanistit ovat harvassa niin Suomessa kuin maailmallakin, ja ”hevosmiehet” ja heidän tutkimisensa kohtaavat toisinaan akateemista ylenkatsetta. Vertaisarvioituja tutkimuslähteitä on vähän, mutta valmentajan ammattiin viitataan joissakin tallityön, lajihistorian ja laukkaurheilukulttuurin tutkimuksissa, jotka tyypillisesti nojaavat omakohtaiseen etnografiaan ja lajintuntemukseen (Berglund, 2006; Cassidy 2002; Filby, 1987; Greiff & Hedenborg, 2007; Hedenborg, 2008; ks. harvinaisen ammatin autoetnografisesta tutkimisesta ja akateemisesta ylenkatseesta myös Hayano, 1983). Suomessa menestysvalmentajien elämäkerta- ja haastattelukirjat valaisevat ammattivalmentajan urapolkua, työtä ja valmennuskäytäntöjä (Hujanen, 2019; Hujanen & Kattilakoski, 2018; Lind, 2016; 2018; ks. Blomqvist & Hämäläinen, 2015; Blomqvist, ym. 2012).

Suomen Hippos havahtui tutkitun valmentajatiedon tarpeeseen vuonna 2018 tilanteessa, jossa raviurheilun suosio ja talous olivat vaikeuksissa ja korjaaviin strategisiin uudistuksiin tähtäävää ”tulevaisuustyötä” vuosille 2020–2029 valmisteltiin (SH 2019b–c). Tällöin katsottiin, että ammatin ja lajin määrätietoinen ja tuloksellinen kehittäminen tarvitsee tuekseen tietoa, joka täydentää ja päivittää aiempia kyselyjä ammattiravivalmentajista ja hevosalan yritystoiminnasta (Leinonen & Jämsä, 2013; Pussinen & Lehtonen, 2018a; Rantamäki-Lahtinen, ym. 2017; 2018; Saastamoinen, 2018a–b; ks. myös Pussinen, 2014; Pussinen & Thuneberg, 2010).

Tässä artikkelissa kerron Suomen Hippokselle vuosina 2018–2019 tekemäni kaksivaiheisen ammattivalmentajatutkimuksen tuloksista. Viitekehyksenä palvelevat aiemmat kyselyt, soveltuvat (auto)etnografiset tutkimukset ammattimaisesta hevosurheilusta (lisäksi Hayano, 1983, pokerin pelaamisesta) ja kotimainen keskustelu urheiluvalmentajan ammatista. Tutkimuskysymykset ovat:

1. Keitä suomalaisen raviurheilun ammattilisenssin haltijat ovat?
2. Mitkä ovat heidän toimenkuvansa ja mitä he ajattelevat työstään ja lajistaan?
3. Mitä tulokset merkitsevät lajin tilalle ja tulevaisuudelle?
4. Mikä on tulosten yhteys aiempiin valmentajia käsitteleviin tutkimuksiin?

Aineisto ja menetelmät

Suomen Hippoksen rekisterissä oli 327 raviurheilun ammattilisenssin haltijaa maaliskuun lopussa 2018, jolloin tiedot lisenssinhaltijoista, heidän valmennettavistaan ja niiden kilpailusaavutuksista saapuivat käsiteltävikseni. Ammattivalmentajien työllistäjänä laji on siis suuri ja sen valmentajien määrä tiedetään tarkasti, toisin kuin monissa ihmisurheilun lajeissa (Blomqvist ym., 2020, 6–7; Puska ym., 2017, 13, 24; ks. Hedenborg, 2008, 103–106). Ammattilisenssin haltijat valmensivat yhteensä 2 744 hevosta, jotka edustivat 39 prosenttia Suomessa vuonna 2018 startanneista ravureista (SH, 2019a). Raviurheilussa ammattivalmentajat ovat pieni (mutta näkyvä ja vaikutusvaltainen) ryhmä. Harrastajavalmentajia on viitisentuhatta; heidän määränsä laskee (SH, 2019b; ks. Blomqvist ym., 2012, 26; Pussinen & Lehtonen, 2018, 2).

Nykyinen lisenssijärjestelmä otettiin käyttöön vuonna 2015 ja sitä uudistettiin vuoden 2020 alussa (SH, 2014; 2020b). Muutos lisäsi ammattilisensoitujen toimijoiden määrää, joka pysytteli pitkään parissasadassa (Hevosmiehen kalenteri 1985–1988; Hevosurheilu-taskukalenteri 1989–2010). Nykyisestä viidestä ammattilisenssistä toimenkuvaltaan laajin on päätoimisen ammattivalmentajan lisenssi A (aineistossa 121 kpl, 37 % kaikista). Päätoimisuuden vaatimusta lukuun ottamatta sitä vastaa kilpailijalisenssi B, jolla niin ikään harjoitetaan kaupallista raviurheilutoimintaa (124/38 %). Nämä valmentajat ovat merkittäviä D-lisensoitujen ohjastamiseen erikoistuneiden ammattilaisten (13/4 %) työllistäjiä (ks. Berglund, 2006, 82–83). Lisäksi A- ja B-valmentajien palveluksessa vakituisesti työskenteleville henkilöille myönnetään kokelaslisenssejä (E). Heitä aineistossa oli 53 (16 % kaikista). Yksityisvalmentajan (F, 15 kpl/5 %) työnantaja on useimmiten hevosalan oppilaitos tai tavoitteellista raviurheilu- ja hevoskasvatustoimintaa harjoittava suuromistaja.

Nykypäivän ammattiravivalmentaja ei täysin sovi ihmisten valmentajan määritelmiin (Puska ym., 2017, 5; Suomen Valmentajat, 2002). Ravivalmentamisen suhde yritystoimintaan on tiiviimpi ja pitempi kuin ihmisurheilussa historiallisista ja lajille ominaisista syistä. Lisenssikriteerien mukaisesti A-, B- ja D-lisenssinhaltijat ovat yrittäjiä, kun taas E- ja F-lisensoidut ovat palkkatyössä. Lisäksi raviurheilu on tavoitteellista kilpaurheilutoimintaa, vaikka se olisi harrastus tai valmennettaisiin vielä kilpailemattomia varsoja. Kilpaurheiluun sopii paremmin ammattivalmentajan määritelmä vuoden 2002 ihmisvalmentajakyselyssä kuin määritelmän 2010-luvulle päivitetty versio vuodelta 2016 (Puska ym., 2017, 5). Määritelmään ihmispuolella sisältyvä muodollinen koulutus (raviurheilussa esim. ravivalmentajan ammattitutkinto) voidaan korvata vahvoilla kilpailunäytöillä ammattilisenssiä myönnettäessä. Urheilijan (hevosen) kehityksen lisäksi huomioon on otettava sen hyvinvointi, jonka yhteiskunnallinen ja lajikohtainen merkitys kasvaa (Pussinen & Lehtonen, 2018b; Raento, 2021).

Ammattiravivalmentajan määritelmäksi käy siten seuraava sovellus ihmisurheilun valmentajakyselyiden määritelmistä (Puska ym., 2017, 5; Suomen Valmentajat, 2002):

Raviurheilussa ammattivalmentaja tekee valmennustyötä tai siihen läheisesti liittyviä tehtäviä tavoitteellisen kilpaurheilun parissa. Ammattivalmentaja työskentelee yrittäjänä tai palkansaajana ja saa tekemästään työstä yritys- tai palkkatuloja. Lisäksi hänellä on Suomen Hippoksen myöntämä raviurheilun ammattilisenssi (ABDEF). Ammattivalmentaja kantaa vastuuta hevosen hyvinvoinnista ja kehityksestä sekä raviurheilun kehityksestä yhteiskunnallisesti hyväksyttävien tapojen mukaan.

Käytännössä ammattimaisuuden määritelmä on häilyvä, ja tietyntyyppinen lisenssi hankitaan tai jätetään hankkimatta mitä moninaisimmista syistä. Kuten ihmisurheilussakin, valmentajien tulot muodostuvat ”usein monesta eri lähteestä” (Puska ym., 2017, 19; Rantamäki-Lahtinen ym., 2017; ks. myös Filby, 1987, 216–219).

Ensimmäiseen tutkimuskysymykseen vastaamiseksi profiloin kaikki raviurheilun ammattilisenssin haltijat demografisesti ja alueellisesti sekä selvitin heidän työnsä tunnuslukuja uusista näkökulmista. Tehtävää varten Suomen Hippoksen rekisteriaineistoon sisällytettiin tieto lisenssin tyypistä ja sen haltijan sukupuolesta, syntymävuodesta ja tärkeimmistä toimipaikoista (rekisteriin ilmoitettu postinumero ja kotirata). Ohjastuksesta ja valmentamisesta kirjattiin starttien määrä ja kokonaisvoittosumma uran aikana. Valmentamisesta otettiin mukaan myös voittoprosentti. Rekisteriote sisälsi myös valmennettavien hevosten määrän ja rodun nelijaolla lämminverinen, suomenhevonen, kylmäverinen (Ruotsin ja Norjan ”tupsujalat”, jotka työskentelevät raviurheilijoina) ja poni (raviurheilussa shetlanninponi tai gotlanninruss).

Toisessa vaiheessa kaikille ABDEF-lisenssien haltijoille lähetettiin Suomen Hippoksesta sähköpostitse linkki kyselyyn, joka oli avoinna ajalla 10.12.2018–15.1.2019. Linkki lähti 322 henkilölle, jolla oli lähetyshetkellä voimassa oleva ammattilisenssi ja Suomen Hippokseen ilmoitettu, toimiva sähköpostiosoite (tästä johtuu 5 henkilön ero tutkimuksen ensimmäiseen vaiheeseen). Kysely ajoitettiin vuodenvaihteeseen, jolloin monet valmennettavat lepäävät ravikilpailusääntöjen edellyttämän influenssarokotuksensa jälkeen ja valmentajat viettävät aikaa tietokoneellaan kulunutta vuotta yhteen vetäen.

Lomake sisälsi 60 kysymystä tai väittämää, joilla hain vastauksia toiseen tutkimuskysymykseen valmentajien toimenkuvasta ja näkemyksistä. Muotoilu otti huomioon Suomen Hippoksen toiveita ja aiempien kyselyjen sisältöä (ks. myös Filby, 1987). Kerrottuaan taustatiedoistaan (Q 1–5) ja työnsä tunnusluvuista (Q 6–11) vastaajat arvioivat väittämiä Likertin asteikolla 1–5, jota täydensi vaihtoehto EOS (en osaa sanoa). Väittämät 12–23 koskivat vastaajan osaamista, työhyvinvointia ja asemaa suhteessa muihin. Asioiden tärkeysjärjestystä, arvoja ja asenteita selvitin väittämillä valmennustyön ulottuvuuksista ja lajin hierarkia- ja muista suhteista (Q 24–47). Sitten kysyin näkemyksiä menestyksen edellytyksistä sekä raviurheilun tilasta ja tulevaisuudesta (Q 48–59). Lopuksi sana oli vapaa (Q 60).

Kyselyyn vastasi 81 valmentajaa, eli vastausprosentti oli 25 (kaksi prosenttiyksikköä vähemmän kuin Blomqvistin ym. 2012 ja Puskan ym. 2017 urheiluvalmentajakyselyissä). A-valmentajista vastasi 33 prosenttia, B- ja F-valmentajista 29 prosenttia. Vastaajista A-valmentajia oli miltei puolet (47 %), B-valmentajia hieman vähemmän (42 %). Vastaajien ikä-, sukupuoli- ja alueellinen jakauma vastasi ensimmäisen vaiheen profiilia niin, että sitä voidaan pitää edustavana ABF-valmentajien ryhmissä. Parhaiten kuuluu A-valmentajamiesten ääni. Sen sijaan ammattiohjastajia ja kokelaita vastaukset eivät edusta. Edelliset eivät vastanneet lainkaan, jälkimmäiset jäivät aliedustetuiksi (7 %)

Pitkässä kyselyssä kato jäi odotetusti suureksi, vaikka sitä ehkäistiin useilla menetelmillä: e-lomake oli vaivaton, siihen vastattiin anonyymisti, lomakkeen mittaa kontrolloitiin, sisällön mielekkyyttä testattiin ennakkoon asiantuntijoilla ja vastaamiseen kuluva aika ilmoitettiin kyselyn saatteessa. Kohderyhmää myös motivoitiin ja muistutettiin vastaamisesta, Suomen Hippoksen lisäksi Suomen Ravivalmentajat ry:n postituslistalla. Tämä lisäsi kyselyn arvovaltaa kohderyhmänsä silmissä ja laittoi sanaa kiertämään, vaikka Ravivalmentajien muistutus tavoitti vain osan alkuperäisen linkin saaneista (kyselyn aikaan yhdistyksessä oli 270 jäsentä, joista osa on eläköitynyt ja luopunut ammattilisenssistään kokonaan tai vaihtanut sen esimerkiksi C-harrastajalisenssiin).

Vastaajista miehiä oli 70 prosenttia ja naisia 30 prosenttia, kuten Blomqvistin ym. (2012) ja Puskan ym. (2017) kyselyissäkin (vrt. Leinonen & Jämsä, 2013, 61). Vastaaminen kiinnosti kaikissa ikäluokissa mutta erityisesti 50 vuotta täyttäneitä. Kiinnostus kattoi koko maan: kotiratojen joukossa edustettuina oli 18 Suomen 19:stä Veikkauksen toto- ja hevosvedonlyöntipelejä järjestävästä raviradasta. Suhteellisesti ahkerimmin osallistuttiin Helsingin, Tampereen ja Lahden muodostaman raviurheilun ydinkolmion lähialueilla.

Molemmissa vaiheissa käsittelin aineistoa aineistolähtöisesti luokitellen ja laadullisesti vertaillen (Eskola & Suoranta, 2014). Ristiintaulukoin tietoja lisenssin, iän, sukupuolen, sijainnin sekä valmennettavien määrän ja rodun perusteella. Profilointivaiheessa suhteutin ohjastus- ja valmennustilastojen koko uran tulokset starttikohtaisiin tuloksiin, jotta analyysi ohittaisi uran pituuden vaikutuksen voittosummaan. Lisäksi vertailin keskenään kussakin kategoriassa kahtatoista parhaiten menestynyttä valmentajaa. Kummassakin vaiheessa tarkastelua tukivat yksinkertainen kvantifiointi keskiarvoihin, mediaaneihin ja moodeihin (ks. Blomqvist ym., 2012), lajiharrastustani ja hevosalan koulutustani hyödyntävä (auto)etnografia sekä aiemmat vastaavat tutkimukset (Cassidy, 2002; Berglund, 2006; Filby, 1987; Hedenborg, 2008; ks. Hayano, 1983). Aineiston trendien tunnistamisessa ja vertailussa nojasin visualisointiin (pylväiköt ja piirakat) ja visuaalisen tulkinnan laadullisiin perusmenetelmiin (Koponen ym., 2016). Kirjoituksen kuvitus havainnollistaa sekä käytettyjä menetelmiä että tuloksia.

Myös toteutuksen kritiikki on paikallaan. Viimeisen väittämäsarjan (Q 48–59) vastausten luotettavuutta heikensi Likertin asteikon kääntyminen nurinkuriseksi kyselyn teknisessä toteutuksessa Suomen Hippoksessa. Virhe havaittiin mutta jäi korjaamatta. Näiden vastausten jakaumat ovat kuitenkin suuntaa-antavia, koska ne olivat joko huomattavan ääreviä tai tasaisia. Näin tuloksia voi yleisluontoisesti ilmoittaa esimerkiksi tyyliin ”asia X jakaa erityisesti A-valmentajamiehet kahteen erimieliseen ryhmään”. Erittelin siis kunkin vastauksen visuaalisesti lisenssin ja sukupuolen perusteella ja vertasin graafissa näkyvää jakaumaa kaikkien vastaajien vastaavaan graafiin.

Seuraavissa osioissa esittelen molempien vaiheiden tärkeimmät tulokset, jotka vastaavat kahteen ensimmäiseen tutkimuskysymykseen. Ote on kuvaileva, mutta tuottaa uutta, aiempaa kattavampaa tietoa vähän tutkitusta ja vaikeasti tavoitettavasta ammattiryhmästä kirjallisuuden kanssa keskustellen ja (auto)etnografisin menetelmin hankittuun tietoon tukeutuen (Cassidy, 2002; Berglund, 2006; Filby, 1987; Hedenborg, 2008; ks. Eskola & Suoranta, 2014; Hayano, 1983). Se myös kirvoittaa ajankohtaisia pohdintoja vastauksena tutkimuskysymyksiin tulosten merkityksistä ja suhteesta muuhun vertaisarvioituun tutkimukseen (varsinkin Hämäläinen, 2008).

Tulokset I: Profiili rekisteriaineistosta

Tyypillinen suomalainen ammattiravivalmentaja on viisikymppinen mies (myös Leinonen & Jämsä, 2013, 61; Pussinen & Lehtonen, 2018a). Ala on kuitenkin naisistunut viime vuosikymmeninä työmarkkinoiden yleistä kehitystä ja lisenssivalikoiman laajentumista heijastaen (ks. myös Blomqvist ym., 2020, 8–9; Filby 1987; Hedenborg, 2008, 63–66, 103–106; Raento, 2020). Nyt ammattilisenssin haltijoista naisia on 28 prosenttia (kuva 1), kun heitä vielä 1980-luvun jälkipuoliskolla oli vaatimattomat 3 prosenttia (Hevosmiehen kalenteri 1985–1988; Hevosurheilu-taskukalenteri 1989–1990). Nykyisistä A-valmentajista naisia on 14 prosenttia, kun B-valmentajista heitä on kolmannes (33 %). F-lisensoitujen naisten osuus (27 %) vastaa naisten osuutta koko aineistossa. Sen sijaan muita ryhmiä nuoremmista kokelaista (E) yli puolet (53 %) on naisia (ks. myös Pussinen & Lehtonen 2018a). Naisten edustus nuoremmissa ikäluokissa korostuu, kun lisenssirekisteritietoja verrataan Suomen Ravivalmentajat ry:n (2020) jäsenkuntaan, joista vuoden 2020 alussa 14 prosenttia oli naisia ja johon kuuluu eläköityneitä valmentajia.

Iän ja sukupuolen yhdistäminen lisenssiin antoi lisätietoa toimenkuvan sukupuolittuneisuudesta ja muutoksen etenemisestä (Hedenborg, 2008). Ammattivalmentajalisenssillä A toimi maaliskuussa 2018 vielä kolme 1940-luvulla syntynyttä miestä (3 %), kun 1990-luvulla syntyneiden osuus oli 14 prosenttia aineistosta. Miehistä suurin ryhmä on syntynyt 1960-luvulla (38 %), kun taas naisista sama osuus on syntynyt seuraavalla vuosikymmenellä. A-lisenssin haltijat ovat vanhempia kuin muut. Miehillä oli useimmiten A-lisenssi (44 % miehistä) ja naisilla B-lisenssi (46 %). Yksityisvalmentajaksi (F) ryhdytään vasta uran vakiinnuttua; he kaikki olivat syntyneet ennen 1990-lukua.

Kolmentoista ammattiohjastajan (D) pienessä erikoistuneessa joukossa on vain miehiä. Useimmat heistä ovat 1960-luvulla syntyneitä kuten muutkin aineiston miehet, mutta mediaanin (50 vuotta) ja keskiarvon (43 vuotta) ero kuvastaa uuden, parikymppisen ohjastajasukupolven nousua. Joukosta puuttuvat kokonaan 1970- ja 1980-luvuilla syntyneet.

Aineisto vahvistaa suomalaisen raviurheilun ydinalueeksi valtakunnan pääradan Helsingin (Vermo), Tampereen (Teivo) ja Lahden (Jokimaa) muodostaman kolmion. Palkinnoissa avokätinen Helsinki näyttäytyy varttuneiden menestyjien kotiratana. Ammattivalmentajien ylivoimaisesti suosituin kotirata on Lahti sekä lisenssinhaltijoiden (kuva 2) että heidän valmennettaviensa määrällä mitattuna (13 % sekä valmentajista että hevosista). Lahden keskusasemaa selittävät Orimattilan hevoskylän synergiaedut, verkostot ja tunnettuus raviurheilun ja laajemmin hevosurheilun piirissä. Lahden seudun sijainti on mitä edullisin suhteessa kilpailumatkoihin: tärkeimmät raviradat ovat lähellä, ja tieverkko on tiheä ja verrattain hyvässä kunnossa. Jokimaa on vireä alueellinen rata, jossa järjestetään useita suurkilpailuja. Rehuja, palveluja ja apua saa helposti, mikä parantaa toiminnan kustannustehokkuutta (Unkuri, 2017; Raento, 2018; ks. Saastamoinen, 2018b).

Kuopio ja Jyväskylä erottuvat ”pohjoisen portteina” (Raento, 2018, 6). Niiden suosiota selittävät edullinen hintataso ja alueen vahva suomenhevoskulttuuri, joka näkyy rotujen alueellisessa jakaumassa. Helsingin ja Tampereen etuja ovat kasvukeskusten asiakaspohja, muita ratoja suuremmat palkinnot, useammat kilpailupäivät ja näkyvyys. Forssan, Seinäjoen ja Mikkelin vetovoimatekijöitä ovat edullisen hintatason lisäksi vahva alueellinen perinne, kulttuurinen ja sosiaalinen panostus raviurheiluun sekä (varsinkin Forssan ja Mikkelin) sijainnillinen yhteys ydinkolmioon.

Kokelaat keskittyvät etelään. Miltei joka kolmannen kotirata on Lahti tai Tampere, ja kaksi kolmannesta on viiden radan piirissä (lisäksi Turku, Helsinki ja Forssa). Turun ja Forssan asemaa vahvistavat Lounais-Suomen määrätietoinen hevosalan aluekehitystoiminta ja maan johtavan hevosalan oppilaitoksen, Hevosopiston (entisen Valtion hevosjalostuslaitoksen), sijainti näiden kaupunkien välissä Ypäjällä. Hevosalan alueellinen toimeliaisuus koulutuksen ja yritystoiminnan kehittämisessä saattavat jossain määrin selittää sitä, että yli puolet ammattivalmentajanaisista kirjaa kotiradakseen Turun (ks. Saastamoinen, 2018b).

Sen sijaan muut maakuntaradat idässä ja pohjoisessa näyttäytyvät periferioina ammatinharjoittamisen, koulutuksen ja alan tulevaisuuden näkökulmista, tosin Oulu profiloituu yksityisvalmentajien kotiratana. Pohjanmaa, Itä-Suomi ja Lappi ovat ”miesten valtakuntaa” (Raento, 2018, 7). Varsinkin lännen ja pohjoisen radoilla (Porissa, Oulussa, Torniossa, Ylivieskassa ja Rovaniemellä) on enemmän B- kuin A-valmentajia. Treenihevosten keskittyminen (58 %) A-valmentajille haastaa ammattivalmennuksen monipuolisuuden ja jatkuvuuden näiden ratojen piirissä. Hevosten jakauma on yleisesti sukupuolittunut valmentajien kesken: naisilla on vain viidennes (21 %) kaikista ammattivalmennuksessa olevista hevosista (ks. Hedenborg, 2008).

Kahdessatoista suurimmassa ammattivalmennustallissa oli 28–57 hevosta. A-valmentajien mediaani oli 11 hevosta ja keskiarvo 13 hevosta, B-valmentajien vastaavat luvut olivat 7 ja 8 (vrt. Pussinen & Lehtonen 2018a). Yhtä B-valmentajan yritystä lukuun ottamatta kaikki kaksitoista suurinta tallia olivat A-valmentajien yrityksiä. Joukkoon mahtui kaksi naista. Kärkitusinan ikähaitari ulottui 36 vuodesta 68 vuoteen vuonna 2018. Naisten toiminnan mittakaava oli pienempi kuin miehillä: vain kolmella heistä oli aineistossa ”iso talli”, jonka alarajaksi tässä tutkimuksessa asettui 20 hevosta. Vain 7 prosenttia A-, B- tai F-lisensoiduista naisista valmensi vähintään 15 hevosta, kun miehistä näin teki 23 prosenttia. Suurimpia talleja pitivät 60 vuotta täyttäneet A-valmentajamiehet tärkeimpien ratojen piirissä (valmennettavana enimmillään 57 hevosta). Vahvin keskittymä oli yllätyksettömästi Orimattilan hevoskylä ja Jokimaan piiri (5–6 vähintään 20 hevosen valmennustallia) (ks. Unkuri, 2017; vrt. Saastamoinen, 2018b). Muualla maassa maakuntaradan vaikutusalueella toimii tyypillisesti yhdestä kahteen tämänkokoista yksikköä.

Suomenhevosten valmentajiksi määrittelin ne, joiden starteista tämän rodun hevoset olivat juosseet vähintään kolme neljännestä. Nämä 21 valmentajaa olivat keskimääräistä vanhempia ja tyypillisimmin miehiä keskisestä ja rajaseudun Suomesta, keskuspaikkanaan Jyväskylä. Naisia oli alle 10 prosenttia. Suomenhevosia kuitenkin valmennetaan koko maassa, ja niihin erikoistuminen on yksi osoitus omien vahvuuksien tunnistamisesta (ks. Rantamäki-Lahtinen ym., 2018). Aineiston perusteella suomenhevosvalmentajat tekevät sitä missä menestyvät: treenarin valmentamien suomenhevosten osuus hänen kokonaispalkintosummastaan on suurempi kuin suomenhevosten osuus hänen kaikkien valmennettaviensa starttien määrästä. Sama pätee usein voittoprosenttiin. Rotuihin erikoistuminen kulkee suvuissa sekä suomenhevos- että lämminveriravureiden ammattivalmennuksessa (esim. Hujanen, 2019; ks. suvuista myös Cassidy, 2002, 32–35; Hedenborg, 2008, 120–122).

Valmentajan uran pituus tai ikä ei suoraan selitä menestystä. Uran aikana ohjastettu palkintosumma oli odotetusti suurin A- ja D-lisensoiduilla miehillä, joiden toimenkuvassa ohjastaminen on tärkeää. Yli puolet parhaiten menestyneistä lisenssinhaltijoista ilmoitti kotiradakseen Helsingin, jota seurasivat Lahti ja Tampere. Uran aikana ohjastettu palkintosumma oli suurin eläkeikäisillä tai sitä lähestyvillä eteläsuomalaisilla miehillä, enimmillään lähes 27 miljoonaa euroa.

Palkintosumman suhteuttaminen starttien määrään paljasti monipuolisemman kuvan. Siinä parhaiten tienanneista treenareista vain 42 prosenttia oli täyttänyt 50 vuotta vuonna 2018 ja joukkoon mahtui yksi 1980-luvulla syntynyt nainen. Suhteuttamisen tulos kuvastaa ammattiin tulleiden nuorten raikkaita ideoita ja sitä, että erikoistuminen auttaa pärjäämään myös pienellä laadukkaalla valmennettavien joukolla. Tulos vahvistaa Rantamäki-Lahtisen ja kumppaneiden (2018) näkemyksen ”erilaistamisen” hyödyistä kannattavuudelle. Suhteellisen Top 12 -listan kärjessä oltiin 1 590 euron starttikohtaisella voittosummalla, mutta kokonaissummalistan kärkilistalla tämä valmentaja oli viimeinen.

Kaikkien A- ja D-lisensoitujen miesten urallaan ohjastaman palkintosumman mediaani oli aineistossa vajaat 700 000 euroa ja keskiarvo hieman yli 2,55 miljoonaa euroa. Starttia kohden luvut olivat 208 euroa ja 256 euroa.

Absoluuttinen kärki erottui uran aikana ansaitun palkintosumman tarkastelussa. Kaikki kaksitoista menestyneintä olivat varttuneita A-lisensoituja miehiä, joista kolmanneksella kotirata oli Lahti ja neljänneksellä Helsinki. Kolmella yli puolet valmennettavista oli suomenhevosia. Uran pituus ei taaskaan automaattisesti selittänyt menestystä, jota tukevat erikoistuminen, oman osaamisen tunnistaminen ja edullinen sijainti. Eurojen suhteuttaminen starttien määrään antoi jälleen monipuolisemman kuvan: nyt kahdentoista kärkeen mahtui myös B-valmentajia, joista kolme oli enintään 40-vuotiaita naisia. Keski-ikä oli muutenkin selvästi nuorempi, sillä koko tusinasta 58 prosenttia oli ehtinyt täyttää 50 vuotta vuonna 2018. Suhteutetun listan kaksi ensimmäistä eivät mahtuneet kokonaissummalistalle, mutta ohittivat tai olivat tasoissa sen kärjen kanssa 3 277 euron ja 2 011 euron starttikohtaisilla palkinnoillaan. Kaikkien A- ja B-valmentajien palkintosumman mediaani starttia kohden oli 304 euroa ja keskiarvo 369 euroa.

Tulokset II: Toimenkuva ja näkemykset kyselystä

Kysely vahvisti sen, mikä lajin piirissä tiedetään: hevosalalla paiskitaan valtavasti töitä (ks. Pussinen, 2014). Kyselyyn vastanneet 81 ammattiravivalmentajaa uurastavat keskimäärin 70 tuntia viikossa, 10 tuntia joka päivä (ks. Blomqvist & Hämäläinen, 2015, 19; Blomqvist ym., 2012, 27–29; Puska ym., 2017, 21; vrt. Raento, 2020). Miltei kolmannes (30 %) kertoi tekevänsä vähintään kaksinkertaista viikkoa (80 tuntia tai enemmän). Odotetusti suurin oli A-valmentajien työmäärä, ja kaksinkertaisen viikon tekijöistä heitä oli 58 prosenttia. Tämä päätoimisten yrittäjien ryhmä myös pitää lyhimmät lomat: 82 prosenttia sanoi lomailevansa enintään kaksi viikkoa vuodessa. Kaikista vastaajista näin teki 68 prosenttia. Sukupuolet ja ikäryhmät eivät juurikaan eronneet toisistaan.

Toimenkuva ja sijainti vaikuttavat ajettujen kilometrien määrään, ja kilpailu- ja muut matkat vievät merkittävän osan työajasta. Vastaajat ajavat työssään autolla 30 000–40 000 kilometriä vuodessa, miehet ja A-valmentajat jopa kaksi kertaa enemmän. Kymmenen prosenttia kaikista vastaajista autoilee vähintään 80 000 kilometriä vuodessa, neljännes enintään 20 000 kilometriä.

Rahasta oli odotetusti vaikea saada tietoa: vain 15 prosenttia A- ja B-valmentajista ilmoitti yrityksensä liikevaihdon ja bruttotulonsa vuodelta 2017. Saatujen lukujen yleistettävyys on heikko mutta vahvistaa mielikuvaa työmäärään nähden vaatimattomista palkoista ja B-valmentamisen paremmasta kannattavuudesta. Vain neljännes kaikista vastaajista koki pärjäävänsä taloudellisesti hyvin, mikä tukee Pussisen & Lehtosen (2018, 2) näkemystä yritysten kannattavuuden parantamisen tärkeydestä (myös Rantamäki-Lahtinen ym., 2018). A-valmentajista taloudellisesti hyvin sanoi pärjäävänsä vain runsas viidennes. Naiset olivat tyytyväisempiä kuin miehet, missä heijastunee heidän näkemyksensä työstään elämäntapana ja harrastuksena (ks. Cassidy, 2002, 60). Tulokset todentavat vaikutelmat: ravivalmennusyrittäjän talous on tiukalla, ja palkollisten määrä pidetään niin pienenä kuin mahdollista, koska palkkaamista pidetään kalliina (ks. Saastamoinen, 2018a).

Puolet (51 %) kaikista vastaajista työllisti muita ihmisiä, tyypillisesti 1–2 ja enimmillään 5–6 henkilöä (vrt. Saastamoinen, 2018a). Vastanneista A-valmentajista näin teki tasan puolet, kun taas B-valmentajista työntekijöitä oli 62 prosentilla. A-valmentajilla oli hieman enemmän henkilökuntaa kuin B-kollegoillaan, mikä vastaa profilointivaiheessa havaittuja eroja hevosten määrässä. Työllistäjistä 59 prosenttia arvioi, että heidän työntekijänsä ovat (erittäin) tyytyväisiä. A-valmentajien arvio (53 %) oli selvästi kriittisempi kuin B-valmentajien (67 %). Eroa voivat selittää työn määrä ja tahti, jaksamisvaikeudet, tiukka taloudellinen tilanne, puutteet esimiestaidoissa sekä erot toiminnan laajuudessa ja sisällössä (ks. Filby, 1987).

Toiminnan tulevaisuus viiden vuoden kuluttua näytti vastaajien silmissä alavireiseltä. Vain joka kymmenes aikoi laajentaa toimintaansa, kun taas joka kolmas aikoi supistaa sitä (myös Pussinen & Lehtonen, 2018a, ks. Pussinen 2014). A-valmentajista tätä suunnitteli yli puolet, mikä heijastaa ryhmän ikärakennetta mutta myös työn raskautta ja kannattavuusongelmia. Naiset olivat hieman optimistisempia (ja nuorempia) kuin miehet. Näkemykset kannattavuudesta olivat karuja, ja vastauksissa erottui alueellisia eroja. Pohjanmaalaisen B-valmentajamiehen sanoin:

”Luulen että näillä kuluilla ja palkinnoilla ainakaan tällä alueella enää kauaa ole paljonkaan kilpahevosia jäljellä.”

Suunnitelmiin vaikuttavat myös kokemukset lajijärjestön toiminnan oikeudenmukaisuudesta, toiminnan rakenteellisista edellytyksistä ja alan riitaisa ilmapiiri (Mahlamäki 2003; Raento & Härmälä, 2014). Näiden merkitys korostuu, koska raha ei ole työn ainoa motiivi. Taloudellinen menestys oli odotetusti tärkeintä A-valmentajille, ja miehet arvostivat sitä enemmän kuin taloudellista vakautta. Vakautta kuitenkin pidettiin yleisesti tärkeämpänä kuin menestystä: 63 prosentille kaikista vastaajista taloudellinen menestys oli tärkeää tai erittäin tärkeää, kun taas vakautta arvioi näin 77 prosenttia.

Menestystä ei mitata vain rahassa, vaan arvostuskin on menestyksen mittari (ks. Blomqvist ym., 2012, 19–21). Kysymys menestyksen mittareista kuitenkin jakoi varsinkin A-valmentajien ja miesten mielipiteitä. Näkemyksiin vaikutti ainakin toimenkuva, joka näkyy lounaissuomalaisen A-valmentajanaisen kommentissa:

”[M]enestystä ei pidä mitata vain rahassa, koska osa valmentaa esimerkiksi vain varsoja, jotka eivät edes kilpaile. [M]yös heitä pitää arvostaa!”

Tällainen ”juniori- ja pohjatyö” voi olla taloudellisesti vakaata ”erilaistamista” (Rantamäki-Lahtinen, ym. 2018) mutta ei saa huomiota kilpailumenestyksen tavoin.

Kilpailemista pitivät keskimääräistä tärkeämpänä A-valmentajat ja miehet (kummatkin 79 %). Kaikista vastaajista 73 prosenttia oli tätä mieltä. Miehille myös voittaminen oli vähintään tärkeää (81 %), kun kaikista vastaajista ja A-valmentajista näin ajatteli 76 prosenttia (ks. Blomqvist & Hämäläinen, 2015, 18). Työn itsenäisyys merkitsi keskimääräistä enemmän 74 prosentille vastaajista (ks. Filby 1987; Hayano, 1983). Itsenäisyyttä pitivät erittäin tärkeänä erityisesti naiset (67 %) ja A-valmentajat (53 %). Varsinkin naiset arvostivat myös työnsä vaihtelevuutta: heistä 58 prosenttia koki sen erittäin tärkeäksi (kaikista vastaajista 41 %).

Toisaalta kolmelle neljästä vastaajasta (74 %) ja 82 prosentille A-valmentajista hevosen kehityksen seuraaminen oli erittäin tärkeä asia, mikä sekä lajin haastattelu- ja elämäkertakirjallisuuden (Hujanen 2019; Hujanen & Kattilakoski 2018; Lind 2016; 2018) että käymieni yksityisten keskustelujen perusteella on kiinnostavuudessaan merkittävä motivaattori tavoitteellisen valmennustyön ja sen laadun tarkkailemisen lisäksi (myös Hedenborg, 2008, 126). Vähintään tärkeää tämä seuranta oli 90 prosentille A-valmentajista. Blomqvistin ym. (2012, 19–20; 2020, 11–12) urheiluvalmentajakyselyissä valtaosa vastaajista piti urheilijan kehittämistä tärkeimpänä motivaattorinaan (ks. myös Blomqvist & Hämäläinen, 2015, 16–17).

Tärkeä tulos on valmentajien käsitys omasta osaamisestaan (kuva 3; ks. Blomqvist ym., 2020, Kuvio 3 & Taulukot 5–7). Hevosten ja ihmisten kanssa pärjätään (ks. vuorovaikutuksesta Hedenborg, 2008, 93–113): hevostaitojaan piti keskimääräistä parempana 80 prosenttia vastaajista. Miehet ja A-valmentajat uskoivat taitoihinsa hieman vahvemmin kuin naiset ja vastaajat keskimäärin. Kaksi kolmesta (67 %) arvioi asiakaspalvelutaitonsa keskimääräistä paremmiksi. Esimiestaidoistaan näin ajatteli hieman yli puolet (54 %) vastaajista. Naisten käsitykset omista taidoistaan olivat kriittisempiä kuin miesten (myös Hedenborg, 2008, 125).

Sen sijaan omaa liiketoiminta- (40 %), media- ja viestintä- (39 %) ja markkinointiosaamista (32 %) pidettiin selvästi heikompina (ks. Pussinen 2014; Raento, 2020). Miesten kokemus omasta liiketoimintaosaamisestaan oli vahvempi kuin naisten (43 % vs. 30 % arvioi osaamisensa keskimääräistä paremmaksi). Yli puolet naisista arvioi media- ja viestintätaitonsa (erittäin) vahvoiksi, kun taas miesvoittoisessa A-valmentajaryhmässä ne olivat merkittävästi heikommat. Tulokseen vaikuttanee se, että A-valmentajat ovat vanhempia kuin muut. Toisaalta naisista miltei kolmannes (29 %) koki taitonsa keskivertoa heikommiksi. Kaikista vastaajista 59 prosenttia kertoi seuraavansa alansa toimintaedellytysten muutoksia keskimääräistä ahkerammin. Sen sijaan 16 prosenttia A-valmentajista ei tee tätä lainkaan.

Kaikilla oli mielipide hevosalan koulutuksesta (kuva 4). Yli puolelle vastaajista koulutus oli vähintään tärkeää, kun taas kolmannes ei juurikaan arvostanut sitä. Myönteisimmin koulutukseen suhtautuivat A-valmentajat ja naiset (ks. Blomqvist & Hämäläinen, 2015), mutta toisaalta kolmannes A-valmentajista oli kriittisiä (18 %) tai erittäin kriittisiä (16 %). Neljä viidestä kuitenkin sanoi arvostavansa uusien asioiden oppimista, jota varsinkin A-valmentajat pitivät erittäin tärkeänä (50 %). Nämäkin ”[t]ulokset tukevat näkemystä, jonka mukaan valmentajana oppimista ja kehittymistä tapahtuu suuremmassa määrin kokemuksen kuin koulutuksen kautta hyvin monenlaisissa tilanteissa ja yhteyksissä” (Blomqvist ym., 2012, 3, ks. 32, 46 ja 2020, 40; ks. Filby, 1987, 212). Blomqvistin & Hämäläisen (2015, 34) kyselyssä 5 prosenttia vastaajista katsoi, että kaiken tarvittavan oppii käytännön työssä.

Enemmistöllä on jaksamisvaikeuksia. Vain 42 prosenttia vastaajista kertoi jaksavansa työssään (erittäin) hyvin. A-valmentajat ja miehet voivat huonommin kuin vastaajat keskimäärin. A-valmentajista joka kolmas (35 %) sanoi jaksavansa huonosti tai erittäin huonosti, kun kaikista vastaajista samoin tunsi 27 prosenttia. Hyvä hevonen tukee varsinkin miehiä. Pussisen ja Leinosen (2018) tuloksiin verrattuna tilanne on entistä huonompi.

Jaksamisen, työtuntien, lomapäivien ja alan kulttuurin väliltä löytyi selvä yhteys. Huonoimmin voivilla yksilölliset erot työtuntien määrässä olivat suurimmat koko kyselyssä (30–120 h/vko) ja heidän keskiarvonsa oli korkein (76 h). Tulokset viittaavat siihen, että monet ovat sietokykynsä äärirajoilla ja osa on jo ylittänyt ne. Väsyneimmät myös pitävät lyhimmät lomat: heistä 79 prosenttia lomailee enintään kaksi viikkoa vuodessa. Hyvin tai erittäin hyvin jaksavista näin tekee 70 prosenttia. Parhaiten työssään jaksavien viikkourakka oli ”vain” 67 tuntia (ks. Raento, 2020). Eräs B-valmentajanainen Länsi-Suomesta tiivisti uupumuksensa seuraavasti:

”Ei tämä ole mikään talkoilla tehtävä elämäntapa vaan työ jolla pitää elää ja tulla toimeen, se tuppaa ihmisiltä unohtumaan!” (ks. Filby, 1987; Cassidy, 2002, 60; Leinonen & Jämsä, 2013; Pussinen & Lehtonen, 2018a; Rantamäki-Lahtinen, ym., 2018).

Hevosen hyvinvointia piti erittäin tärkeänä 80 prosenttia vastaajista, kun taas oman hyvinvointinsa arvotti näin vain 16 prosenttia. Puolet (49 %) piti omaa hyvinvointiaan keskimääräistä tärkeämpänä asiana. Asia oli jonkin verran tärkeämpi naisille kuin miehille, ja korostui nuorimpien joukossa, minkä perusteella sukupolvenvaihdos on muuttamassa suhdetta työhyvinvointiin (ks. Raento, 2020). Työturvallisuus oli erittäin tärkeää puolelle (49 %) vastaajista. A-valmentajista näin ajatteli 58 prosenttia.

Tulosten perusteella hevosten hyvinvoinnista huolehditaan oman hyvinvoinnin ja kenties turvallisuudenkin kustannuksella. Toisaalta vakavista jaksamisvaikeuksista kärsivät suhtautuivat hevosen hyvinvointiin ehdottomammin kuin vastaajat keskimäärin. Hevosen hyvinvointiin joustavasti suhtautuvat olivat A-valmentajamiehiä. Kysely ei vastaa siihen, mielletäänkö piittaamattomuutta omasta hyvinvoinnista ja turvallisuudesta riskiksi hevosen hyvinvoinnille ja toiminnan jatkuvuudelle.

Toisaalta hyvä maine oli keskimääräistä tärkeämpi asia 81 prosentille vastaajista, ja sitä pidettiin jopa tärkeämpänä kuin asiakastyytyväisyyttä (76 %). Varsinkin A-valmentajille hyvä maine ja asiakastyytyväisyys näyttäytyivät erittäin tärkeinä (molemmissa 68 %), mutta toisaalta 11 prosenttia ilmoitti, ettei piittaa niistä lainkaan. Hevosen hyvinvoinnin ja asiakastyytyväisyyden sivuuttamisen lisäksi riskinä valmentajan hyvälle maineelle ja raviurheilun imagolle voitaneen pitää vaihtelevaa suhtautumista kirjallisiin sopimuksiin ja työturvallisuuteen. Kirjalliset sopimukset olivat vähintään tärkeitä 55 prosentille vastaajista. Ero sukupuolten välillä oli selvä: naisista lähes 40 prosenttia mutta miehistä vain 19 prosenttia piti kirjallista sopimista erittäin tärkeänä. Turhimmaksi sen arvioivat A-valmentajamiehet.

Kollegoiden arvostus oli vähintään tärkeää kolmelle neljästä (73 %) (ks. Blomqvist & Hämäläinen, 2015, 17). Medianäkyvyyttä piti keskimääräistä tärkeämpänä 45 prosenttia. Asia oli tärkein A-valmentajille ja miehille, kun taas naiset olivat keskimääräistä neutraalimpia. Joka toinen vastaaja (48 %) katsoi olevansa keskimääräistä arvostetumpi, miehet vahvemmin kuin naiset. A-valmentajien näkemykset jakautuivat tasaisemmin kuin muissa ryhmissä. Raviurheilun ydinkolmion alueella tallia pitävä B-valmentajanainen tiivisti kokemuksensa seuraavasti, viitaten sukupuolittuneisiin hierarkioihin (Cassidy, 2002; Filby, 1987; Hedenborg, 2008) sekä rakenteellisiin ja ilmapiirin ongelmiin raviurheilussa:

”Ammattitaidon arvostuksen puute on merkittävä haitta lajissamme, jos et ole otsikoissa tai oikeiden miesten kaveri [H]ippoksessa olet merkityksetön. Hyvän hengen pitäisi lähteä jo lajin sisältä.”

Tulokset vahvistavat havaintoja sosiaalisesta ja kulttuurisesta sisäänpäinkääntyneisyydestä: osa vastaajista elää lajin sisällä, hevosalan omalle piirille omistautuneena (Cassidy, 2002). Vain kolmannes naisista arvosti vapaa-aikaa ilman hevosia, kun taas A-valmentajista yli puolet oli tätä mieltä. Reilu puolet (56 %) vastaajista koki hevosalan ulkopuoliset tuttavat vähintään tärkeiksi itselleen. Hevosalan yhteisöllisyydestä näin ajatteli kaksi kolmesta. Asia oli tärkeämpi naisille kuin miehille, ja merkitsi vähiten A-valmentajille (58 %). Kysymykset työn, raviurheilun ja elämäntavan suhteesta jakoivat mielipiteet eivätkä yksiselitteisesti tukeneet hevosalan yrittäjäkyselyyn nojaavaa näkemystä ”elämäntapayrittäjyydestä” (Rantamäki-Lahtinen ym., 2018; ks. Cassidy, 2002, 60). Luvut ovat epäluotettavia teknisen toteutuksen virheen vuoksi. Selvää kuitenkin on, että varsinkin A-valmentajamiehet haluavat etäisyyttä hevosiin ja hevosihmisiin. Kuplan ulkopuolelle astuvat A-valmentajat myös suhtautuivat raviurheilun merkitykseen ja kilpahevosen omistamisen vetovoimaisuuteen kriittisemmin kuin vastaajat keskimäärin. Kysymys raviurheilun imagon laadusta jakoi varsinkin A-valmentajat kahteen erimieliseen ryhmään (ks. Pussinen & Lehtonen, 2018b).

Sana on vapaa -vastaukset heijastivat raviurheilun ja hevosalan erimielisyyksiä. Vastakkainasettelua erottui ”eliitin ja tavisten”, sukupuolten ja A- ja B-valmentajien sekä näiden yhdistelmien välillä. Myös etelän ja pohjoisen välinen jännite erottui (Mahlamäki, 2003; Raento & Härmälä 2014). Useissa kommenteissa Suomea verrattiin vastaajien mielestä paremmin toimivaan Ruotsiin, eurooppalaisen raviurheilun yhteen suurvaltaan (UET, 2019).

Pohdinta ja johtopäätökset

Tulokseni herättävät huolta raviurheilun ja laadukkaan ammattiravivalmentamisen tulevaisuudesta. Ne osoittavat välttämättömiä kehityskohteita ja suuntaa tulevalle tutkimukselle.

Vain joka kymmenes kyselyn vastaaja kertoi laajentavansa toimintaansa lähivuosina, kun taas kolmannes aikoi supistaa sitä. Tulos on sama kuin Pussisen ja Lehtosen (2018a) kyselyssä. Ikääntymisen lisäksi suunnitelmia selittää toimeentulon niukkuus työssä, joka kuormittaa fyysisesti, sitoo ajallisesti eikä houkuttele nuoria entiseen tapaan työkulttuurin muuttuessa ja kustannustehokkuuden korostuessa (Filby, 1987). Myös ilmapiirissä on parannettavaa. Toisaalta sukupolvenvaihdoksen lisäksi meneillään on irtautuminen lajin miehisestä ja agraarisesta perinnöstä (Hedenborg, 2008): yhä useampi nuori ammattilisenssin haltija on nainen, joka työskentelee etelän kaupungeissa tai niiden välittömässä läheisyydessä.

Yhteiskunnan muutosten lisäksi ravivalmentajat joutuvat kohtaamaan lajin sisäiset, pitkäaikaiset kiistat alueellisten, hallinnollis-poliittisten ja taloudellisten rakenteiden uudistamisesta (Mahlamäki, 2003; Raento & Härmälä, 2014). Kyselyn alueelliset erot konkretisoivat suomalaisen raviurheilun kannattavuuden alueellista muutosta, keskittymistä ja historiallista vastakkainasettelua etelän ja pohjoisen sekä ydinalueen ja periferioiden välillä. Epätasainen kehitys eriyttää valmentajien toimintaedellytyksiä. Varsinkin idän ja pohjoisen tulevaisuus näyttää tulosteni perusteella ”synkältä” niin elinkeinon harjoittamisen kuin ammattiin kouluttautumisen näkökulmasta (Raento, 2018, 7) ja saa pohtimaan, tarvitaanko nykyisen laajuista ravirataverkkoa tulevaisuudessa.

Tulosten perusteella ammattivalmentajilta puuttuu valmiuksia vastata muutoksiin, hevosalan yrittäjyyttä ja osaamisen parantamista tukevista hankkeista ja neuvoista huolimatta (esim. Hevosalan yrittäjyys, 2020; Hevosyrittäjä, 2020; Raento, 2020). Hevosten ja ihmisten kanssa pärjätään, mutta kovenevassa kilpailussa elintärkeät liiketoiminta-, media- ja viestintä- sekä esimies- ja markkinointitaidot kaipaavat vahvistamista. Jotkut erot osaamisessa ovat sukupuolittuneita (Hedenborg, 2008, 124–125). Osa ammattivalmentajista ei seuraa toimintaympäristönsä muutoksia lainkaan, koulutuksen arvostus on vaatimatonta eivätkä mahdollisuudet oppia uutta tai seurata hevosen kehitystä saa kaikkia innostumaan.

Osaamisen kehittämistä rajoittavat pula ajasta, rahasta ja voimista (ks. Blomqvist ym., 2020, 41–44; Filby, 1987). Tiukassa taloustilanteessa urakoidaan itse, koska aputyövoiman palkkaaminen koetaan kalliiksi. Hevoset on kuitenkin hoidettava ja liikutettava olosuhteista riippumatta. Tilanne on omiaan myös nakertamaan motivaatiota, vaikeuttamaan harmaan talouden kitkemistä hevosalalta (ks. Filby, 1987, 218–219) ja vaarantamaan satunnaisen talliapulaisen terveyden ja oikeudet. Sekä ihmisten että hevosten kannalta huolestuttavaa on, että hevosia hoidetaan ja valmennetaan oman hyvinvoinnin kustannuksella.

Jaksamisvaikeudet voivat heikentää kiinnostusta huolehtia vastuullisen yritystoiminnan perusasioista. Tämä tutkimus ei kerro, mieltävätkö vastaajat tätä riskiksi arvostamilleen jatkuvuudelle, menestykselle, maineelle, arvostukselle ja asiakastyytyväisyydelle – ja koko lajin imagolle. Imagon merkitys korostuu, koska eläinurheilun ja siihen liittyvän rahapelaamisen yhteiskunnallinen oikeutus ovat nousemassa aikaisempaa kriittisemmän keskustelun kohteiksi (ks. Pussinen & Lehtonen, 2018b; Raento, 2021). Toisiinsa liittyvät talousvaikeudet ja kyselyn paljastama työuupumus ovat siis monin tavoin hälyttävä ja riskialtis yhdistelmä.

Ammattikoulutusjärjestelmän leikkausten seurauksena opiskelijat harjoittelevat yhä enemmän työpaikoilla, mikä raviurheilussa tarkoittaa työssäoppimista ammattivalmentajien talleilla. Tulokset johtavat kysymään, kuinka opiskelijan oikeus huolelliseen ohjaukseen ja tasaveroisuuteen toteutuu, jos työpaikkaohjaaja-valmentaja on nääntymäisillään tai pitää koulutusta turhana. Kuinka varmistetaan, että työssäoppija omaksuu työturvallisuuden, kirjallisen sopimisen ja hevosen hyvinvoinnista huolehtimisen kaltaisia asioita, joita voidaan yleisesti pitää vastuullisuuden, laadun ja eettisyyden kriteereinä?

Tulokset herättävät myös epäilyn, että käytännön työn ja alan koulutuksen välillä vallitsisi sisällöllinen kohtaanto-ongelma. Johtuisiko koulutuksen arvostuksen puute siitä, ettei tarjonta vastaa kentän tarpeisiin? Kuten ihmisurheilussakin, ”virallisen valmentajakoulutuksen rinnalle olisi siis pystyttävä luomaan myös muita vaihtoehtoisia ja helposti saavutettavia ’tukimuotoja’, jotka tarjoaisivat kohderyhmälähtöisesti sopivat olosuhteet” (Blomqvist ym., 2012, 46; myös 2020, 48–49). Yksi oleellinen käytännön kysymys on: Kuinka ammattivalmentajien täydennyskouluttautumista (ja lomia) voitaisiin tukea? Nyt esimerkiksi (hevostaitoisten) lomittajien saatavuus vaihtelee alueittain.

Jatkossa olisikin syytä selvittää ja seurata ravivalmentajien urapolkuja, motivaatiotekijöitä ja tiedonhankinnan menetelmiä entistä laajemmin ihmisurheilijoiden valmentajia tutkineiden Blomqvistin ym. (2012; 2020) ja Blomqvistin ja Hämäläisen (2015) tapaan.

Toinen tutkimusta ruokkiva havainto on, että raviurheilussa yhdistyvät ja sitä jakavat Kirsi Hämäläisen (2008) väitöskirjassaan kuvaamat työnteon, menestymisen, virtuositeetin, huolenpidon ja yhteisöön sitoutumisen (”hauskanpidon”) eetokset. Työn ja menestymisen eetoksen yhdistelmä näyttäytyy eettisesti ongelmallisena myös raviurheilussa, jossa valmentajalta vaadittavat työlle ”omistautuminen” ja ammattitaitoa mittaavat menestyspaineet uuvuttavat ja voivat uhata sekä urheilijan että valmentajan terveyttä ja koko toiminnan jatkuvuutta. Molemmissa eetoksissa ”urheilijan kehittyminen, paradoksaalista kyllä, voi olla sivuseikka” ja ”rasitusvammat ovat vain hinta, joka urheilusta on maksettava” (Hämäläinen, 2008, 118, 120).

Tuloksissa ei erotu selvää yhteyttä hevosen hyvinvoinnista huolehtimisen ja hevosen kehityksen seuraamisen ylenkatsomisen, taloudellisen menestyksen arvostuksen ja voittamisen arvostuksen välillä. Yhteyttä ei kuitenkaan voi kieltääkään. Toisaalta lajin ylisukupolvinen työssäoppimisen perinne (esim. Hujanen, 2019; Lind, 2018; ks. Filby, 1987) antaa aihetta ajatella valmentajaa ”erityisesti lajin opettajana” virtuositeetin eetoksen näkökulmasta (Lind, 2016). Raviurheilussa hyvän hevosmiestaidon arvostus ja osoittaminen nousevat taloudellisesti ja ammattitaitoa koskevan arvostuksen ja maineen näkökulmasta jopa tärkeämmäksi kuin Hämäläisen (2008, 122) lajissa ratsastuksessa.

Eläinurheilun oikeutusta koskevan keskustelun vilkastuessa myös suomalaisessa yhteiskunnassa hyödylliseltä tuntuu myös huolenpidon ja hauskanpidon eetoksiin (ja ihanteisiin) liittyvien eettisten haasteiden tarkastelu. Kuormitusta syntyy ainakin siitä, jos lajin yhteishengen korostaminen ”vähän hampaat irvessä” (Hämäläinen, 2008, 123) jakaa mielipiteet – kuten tässä kyselyssä – ja jos ”lojaalius urheilun perheenkaltaisille yhteisöille” vaikeuttaa väärinkäytöksistä puhumista (Hämäläinen, 2008, 124), kuten jotkin kyselyni vapaista vastauksista antoivat ymmärtää.

Tulokset ohjasivat Suomen Hippoksen ”tulevaisuustyötä”. Valmentamiseen ja ravurien omistamiseen liittyviä linjauksia valmistellut työryhmä nosti tuloksista esiin varsinkin ”valmentajien hyvinvoinnin ja talousosaamisen” lisäämisen tarpeen (SH, 2019b–c; Mäkinen, 2020). Viikkotuntien määrien katsottiin olevan ”jopa järkyttävän suuria” ja hyvinvointiongelmien edellyttävän muun muassa ”hyvinvointipolkujen” ja kuntoutuksen kehittämistä. Valmentajien viestintä- ja markkinointiosaamista halutaan vahvistaa muun muassa parantamalla heidän sometaitojaan ja yhteydenpitoaan hevosenomistajiin. Samalla tuetaan asiakastyytyväisyyttä. Koulutukseen otettiin valmistelussa kantaa vain nuorisotoiminnan laatustandardien kehittämisen näkökulmasta. Yllä esitettyihin huoliin ei tartuttu (SH, 2019b).

Kiitän Suvi Louhelaista, Vesa Mäkistä ja Mikko Korpelaa avusta kyselyn toteuttamisessa, Erkki Kivistöä Mascate Matchin ja Pekka Korven kuvasta ja Koneen säätiötä ja Tampereen yliopiston GameCult-huippuyksikköä tuesta tutkimustyölleni.