Kahden kerroksen väkeä

Yhdessä yössä osaamiseni ja ymmärrykseni katosivat tuhkana tuuleen. Jouduinko lobotomiaan? En, vaan vaihdoin työpaikkaa yliopistosta ammattikorkeakouluun. Puolen vuoden ammattikorkeakoulu-urani aikana olen nimittäin jatkanut kirjoittamista entiseen tapaan ja huomannut, että tekstien vastaanotto on muuttunut.

Kerron esimerkin. Helsingin Sanomat julkaisi 16. toukokuuta Vieraskynän, jossa ehdotimme tietopalvelupäällikkö Sinikka Luokkasen kanssa ammattikorkeakouluille omaa julkaisufoorumia, joka tunnistaisi ja tunnustaisi soveltavan tki-toiminnan eron perustutkimukseen nähden. Nimimerkki Lauttasaari21 kommentoi kirjoituksemme osoittavan täydellistä ymmärtämättömyyttä ja mainitsi ”AMK-toimijoiden rajallisen käsityskyvyn”.

Sysäsin syrjään terveen itsesuojeluvaiston ja vastasin kommenttiin, omalla nimelläni. Kerroin katsoneeni asiaa nimenomaan yliopistotoimijan näkökulmasta, olenhan työskennellyt toistakymmentä vuotta yliopistoissa ja saanut sinä aikana tohtorin tutkinnon ja dosentin arvon. Lauttasaari21 ei ole toistaiseksi vastannut.

Anonyymeistä nettikommenteista ei kannata menettää yöuniaan, mutta jostakin nekin kertovat. Tässä tapauksessa siitä, että yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välinen kuilu näyttää olevan todellinen ja syvä.

Kuilusta kertoo myös opetus‑ ja kulttuuriministeriön selvitys korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten yhteistyöstä ja sen esteistä (Pelkonen & Nieminen 2015, 30–31). Aineistossa oli sekä kyselyjä että haastatteluja, joiden perusteella ennakkoluulot ja asenteellisuus vaikeuttavat merkittävästi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välistä yhteistyötä. Epäluulo kohdistuu nimenomaan yliopistosta ammattikorkeakouluun.

Asiantuntijuus laajenee

Kuilut, muurit ja muut rajoja rakentavat asenteet syövät energiaa todellisilta tarpeilta. Professori Esa Väliverronen kuvailee Julkinen tiede -kirjassaan (2016) laajasti tutkijoiden aseman ja tiedeviestinnän muutosta.

Väliverrosen (2016, 53) mukaan tutkijoiden auktoriteetti asiantuntijoina on murenemassa. Siihen on monia syitä, joista pienin ei ole kriittinen ja kyseenalaistava nettikansa.

Asetelman muutos näkyy myös journalismissa. Tutkijalähteiden rinnalle on otettu kenttä‑ ja kokemusasiantuntijoita, eikä näiden erilaisten lähdetyyppien uskottavuuden välille tehdä välttämättä eroa.

Toimittajan kannalta kokemusasiantuntija on usein houkuttelevampi haastateltava: tutkija asettelee sanansa varovaisesti ja välttää yleistyksiä, kun taas kokija puhuu värikkäästi ja konkreettisesti. Haastateltava kaivetaan aina jostakin. Jos tutkijaa ei ole saatavilla, paikan täyttää joku muu.

Nykytutkijalla ei ole varaa nostaa itseään jalustalle, jolta valuttaa hyväntahtoisesti tietoa kansalle silloin, kun tutkijalle itselleen sopii. Tieteen popularisoinnin eli kansantajuistamisen sijaan tutkijan tulisi osallistua julkiseen keskusteluun kaiken aikaa, eikä vain lähettäjän, vaan myös vastaanottajan roolissa.

Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välinen työnjako on käymistilassa.

Ammattikorkeakoulu on tutkimusviestinnän näkökulmasta katsoen yliopistoa otollisemmassa asemassa. Työelämäyhteys on välittömästi läsnä, ja hankkeiden tulokset ovat käytännöllisiä ja sovellettavia, helposti jaettavissa. Viestit odottavat viejiään.

Koulutuskentällä myllerretään

Koko suomalainen koulutusjärjestelmä on suuressa myllerryksessä, jossa kenenkään asema ei ole taattu. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välinen työnjako on käymistilassa.

Ammattikorkeakouluissa yritetään sparrata henkilökuntaa entistä akateemisempiin suorituksiin. Yliopistoissa tähdätään huippututkimukseen ja ihmetellään, mistä saadaan resurssit yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, joka sekin kuuluu yliopiston lakisääteisiin tehtäviin. Kovin monella alalla nämä kaksi eivät nimittäin toteudu kerralla (Väliverronen 2016, 115).

Huippututkimuksen ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vastakkainasettelun voi nähdä myös aluepoliittisena kädenvääntönä: onko korkeakoulutuksen ja tutkimuksen tehtävä rakentaa kansainvälistä kilpailukykyä vai pitää koko Suomi elinvoimaisena? (ks. Vartiainen 2016, 27).

Ylhäältä päin pakotetuilla järjestelmätason uudistuksilla on tapana toteutua hitaasti, jos lainkaan (Vartiainen 2016, 27). Se tiedetään opetus- ja kulttuuriministeriössäkin, ja oma-aloitteisille uudistajille onkin myönnetty auliisti kehittämisrahaa (ks. esim. XAMKin tiedote).

Tampere3:n kaltainen koelaboratorio herättää aiheellisen kysymyksen koko duaalimallin tulevaisuudesta. Rajojen yli nokittelun ja kyräilyn sijaan pitäisi kyetä katsomaan asioita etäämpää ja etsiä koko koulutuskentän etua. Erilaisuuden sietäminen vaatii itsetuntoa ja ylpeyttä omasta hyvin tehdystä työstä.

Lähteet:

Pelkonen, A. & Nieminen, M. (2015). Korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten yhteistyö ja yhteistyön esteet. Opetus‑ ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2015:7. Haettu 8.6.2016 osoitteesta http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2015/liitteet/okm07.pdf?lang=fi

Vartiainen, P. (2016). Suomalaisen korkeakouluverkon kehittämisen vaihtoehdoista. Tieteessä tapahtuu 34(3), 24–32.

Väliverronen, E. (2016). Julkinen tiede. Tampere: Vastapaino.

[accordion title=”Kirjoittajat” close=”0″]Maria Lassila-Merisalo, filosofian tohtori, kirjoittamisen dosentti, toimii Hämeen ammattikorkeakoulun Ammatillinen kirjoittaminen osaksi hamkilaista asiantuntijuutta -hankkeen projektipäällikkönä. [/accordion]

Viittausohje:
Lassila-Merisalo, M. (2016). Kahden kerroksen väkeä. HAMK Unlimited: Magazine 13.6.2016. Haettu [pvm] osoitteesta https://unlimited.hamk.fi/muut/kahden-kerroksen-vakea/

http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020111991954

Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.

[button href=”http://www.hamk.fi/tietoa-hamkista/kumppanuudet/Sivut/default.aspx” target=”_blank” bg_color=”#FF0066″ text_color=”#ffffff”]tutustu hamkin kumppanuuksiin »[/button]