Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon tulevaisuus – onko elämän loppuvaiheen hoidolle tilaa tulevaisuuden terveydenhuollossa?

Sosiaali- ja terveydenhuollon haasteet tulevat vaikuttamaan asiakkaiden saamaan palliatiiviseen hoitoon ja saattohoitoon tulevaisuudessa. Koulutusta ja moniammatillisen yhteistyön kehittämistä tarvitaan lisää, koska palliatiivisen hoidon tarve lisääntyy syöpäsairauksien ja muiden potilasryhmien osalta muun muassa väestön ikääntymisen myötä. Palliatiivisen hoidon tarpeen ja lähestyvän kuoleman tunnistaminen ovat edellytyksiä hyvälle elämän loppuvaiheen hoidolle ja arvokkaalle kuolemalle. Tässä lyhyessä katsauksessa keskitytään kuvaamaan, mitä tarvitaan hyvinvointialueilla, jotta laadukas elämän loppuvaihe ja arvokas kuolema toteutuvat.

Palliatiivinen hoito ja saattohoito Suomessa

Palliatiivinen hoito on parantumattomasti sairaan potilaan aktiivista hoitoa sekä potilaan ja omaisten tukemista silloin, kun sairauden parantaminen ei ole enää mahdollista. Palliatiivinen hoito on moniammatillista hoitotyötä ja on tärkeää ymmärtää, milloin palliatiiviseen hoitoon erikoistuneet ammattilaiset tulee ottaa mukaan potilaan hoitoon. (Käypä hoito, 2019) Saattohoito on lähellä kuolemaa olevaa potilaan hoitoa, jota voidaan toteuttaa, kuten palliatiivista hoitoakin, mm. sairaalassa, hoitokodissa, tai kotona. (Hänninen, 2015; Valvira, 2020) Terveydenhuoltolaki velvoittaa kuntia järjestämään palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa, jota toteutetaan valtakunnallisesti tasa-arvoisesti ja tarvelähtöisesti hoitoon pääsy turvaten (Finne-Soveri ym., 2021, s. 10). Väestön ikääntymisen ja syöpäsairauksien lisääntymisen vuoksi palliatiivisen hoidon tarve kasvaa (Käypä hoito -suositus, 2019). Maailman terveysjärjestö onkin arvioinut, että vuosittain noin 30 000 potilasta Suomessa tarvitsee palliatiivista hoitoa (Saarto ym., 2022, s. 9).

Suomessa saattohoitoa on kehitetty 1980-luvulta lähtien, mutta jatkuvaan parantamiseen pyrkivässä terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmässämme sen asema ei ole päässyt kehittymään riittävästi (Anttonen, 2016, s. 16). Myös eteläsuomalaisen sairaalan kirurgian yksikön henkilökunta tuo esiin, ettei koulutusta oman opiskelun tai ammatissa kehittymisen aikana ole juurikaan ollut tarjolla edellä mainittuihin hoitomuotoihin. Henkilökunta (sekä hoitajat että lääkärit) kokevat, että oma osaaminen ja tekeminen on pintapuolista ja päätöksenteko epävarmaa. (Matilainen, 2021, ss. 38–40) Ihmisen elämän loppuvaiheen hoitolinjauksen suunnittelu vaatii vankkaa lääketieteellistä osaamista ja hyviä vuorovaikutustaitoja (Lehto ym., 2019, s. 340). Kaikilla terveydenhuollon ammattihenkilöillä tulee olla perustason osaaminen saattohoidon ja palliatiivisen hoidon toteuttamiseksi (Saarto ym., 2017, s. 15).  Näiden tietojen valossa on tärkeää sisällyttää palliatiivisen hoidon ja saattohoidon koulutusta ammattiin opiskeluun, täydennys- ja työyhteisökoulutukseen, joita onkin edistetty EduPal-hankkeen avulla (EduPal, n.d.).

Palliatiiviseen hoitoon ja saattohoitoon vaikuttavat tekijät

Haasteita palliatiiviselle hoidolle ja saattohoidolle aiheuttavat kiire työyksikössä, fokus sairauden parantamisessa sekä se, että eri erikoisalat eivät halua ottaa kantaa toisten erikoisalojen päätöksentekoon. Toisin sanoen kyseessä on systeemisen toimintatavan, moniammatillisen yhteistyön ja keskustelun puute kyseessä olevissa hoitomuodoissa. Keskustelu elämän loppuvaiheen hoidosta potilaan, hänen perheensä sekä terveydenhuollon työntekijöidenkin välillä koetaan haastavaksi. (Croson ym., 2018, s. 215)

Sihvo (2018) sanoittaa kolumnissaan sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön ja tavallisten kansalaisten pelon puhua kuolemasta. Pelkoa vaikeassa tilanteessa lievittäisi, jos asiasta olisi mahdollista käydä dialogia ja valmistautua tulevaan. Pitäisikö keskustelua palliatiivisesta hoidosta ja saattohoidosta lisätä jokaiseen arkeen? Tulisiko asiasta arkipäiväisempää, jos uskaltaisimme puhua omassa lähipiirissämme toiveistamme etukäteen? Salin tutkimusryhmänsä kanssa (2021, s. 148) kuvaa, että omaisten kohtaaminen raskaassa tilanteessa vaatii osaamista ja oikeanlaista lähestymistapaa. Saattohoitoa ei kuitenkaan saa unohtaa tilanteen vaikeuden vuoksi.

Kiire on arkipäivää terveydenhuollossa, johon hidas ja rauhallinen hoitaminen soveltuu huonosti. Kiireetön ja turvallinen läsnäolo auttaa asiakasta epätoivon hetkellä. Se on potilaan kuuntelemista, voimavarojen tukemista, ymmärtämistä ja läsnäoloa sekä tarvittaessa toisen alan ammattilaisen (esim. psykososiaalisen) löytämistä omaan osaamattomuuteen. Eksistentiaalisen tuskan lievittäjänä toimii parhaiten turvallisuuden tunteen vahvistaminen ja hyvä hoiva. Saattohoidon tavoite on antaa lähtörauha, jotta elämän lopun lähestyessä ihminen pystyy hyväksymään kuolemansa ja saa kuolla levollisena ja turvallisesti. (Karvinen ym., 2020, ss. 11–12) Ammattilaisen osaaminen, rauhallinen ja potilasta sekä omaisia kunnioittava toiminta antaa turvallisuutta ja vahvistaa luottamusta hoitosuhteessa. Kiireettömyyden luominen vuorovaikutussuhteeseen on ammattitaitoa.

Matilaisen (2021, ss. 38–40) opinnäytetyö toi esiin muun muassa sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten keskinäisen keskustelun puutteen. Henkilökunta korosti avoimen keskustelun tarvetta palliatiiviseen hoitoon ja saattohoitoon osallistuvien eri ammattiryhmien välille, yhteistyötä ja koulutusta edellä mainituista hoitomuodoista koko henkilökunnalle. Myös Saarron ja Finne-Soverin (2019, s. 105) tekemässä sosiaali- ja terveysministeriön julkaisussa tuodaan esiin koulutustarve jokaiselle koulutusasteelle ammattilaisten osaamisvajeen ja kansalaisia eriarvoistavien palliatiivisen hoidon ja saattohoidon palveluketjujen korjaamiseksi.

Johtopäätökset

Laadukas ja oikea-aikainen palliatiivinen hoito mahdollistaa potilaan paremman hoidon, auttaa läheisten sopeutumista tilanteeseen, vahvistaa moniammatillista työskentelyä ja vähentää terveydenhuollon kustannuksia. Palliatiivisen palvelu- ja hoitoketjun kehittämisen ja potilaan hoitoon integroimisen avulla vähenevät kyseessä olevien potilaiden päivystyskäynnit heidän ohjautuessa suoraan oikeille hoito-osastoille. Tämän kaiken mahdollistaa palliatiivisen hoidon palveluiden aktiivinen kehittäminen (Saarto & Finne-Soveri, 2019, ss. 105–107; Salin ym., 2021, s. 144).

Salinin ja muiden (2021, s. 152) tutkimuksessa tärkeimmiksi kehityskohteiksi palliatiivisessa hoidossa ja saattohoidossa nousivat palvelujärjestelmä, kotisaattohoito, hoidon toteutus sekä tasa-arvoisuus palveluiden saatavuudessa. Onkin tärkeää, että edellä mainittuihin kehityskohteisiin tartutaan, jotta palliatiivinen hoito ja saattohoito kehittyvät vastaamaan tulevaisuuden tarpeita.

Tämän katsauksen lähteiden perusteella jokaisella ihmisellä on yhdenvertainen oikeus sairautensa vaikeusasteen edellyttämään palliatiiviseen hoitoon ja saattohoitoon. Jotta laadukkaita palveluita olisi tasa-arvoisesti saatavilla, tulisi palliatiivinen hoito ja saattohoito integroida sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmään ja luoda sairaanhoitopiirien ohjaamat palveluketjut, jotka sisältävät toiminnanohjauksen tarvelähtöisesti perustasoon ja erikoistuneeseen tasoon.

Tulevat hyvinvointialueet ovat suuren haasteen edessä järjestäessään toimintojaan ja paikatessaan henkilöstöresursseja. Työikäisen, hoitoalalle koulutetun henkilökunnan poistuminen alalta tai siirtyminen toisiin tehtäviin vaatii toimenpiteitä nyt ja tulevaisuudessa. Edellä mainitut tutkimukset ja katsaukset suomalaisen palliatiivisen hoidon ja saattohoidon tilaan eivät ole mairittelevia. Ratkaisuksi kaivattaisiinkin ammatillista perus- ja erikoiskoulutusta nopeampaa tapaa vaikuttaa ongelmaan. Voisiko simulaatiosta, tavasta harjoitella autenttisen kaltaisessa ympäristössä, tulla yksi edullinen ja nopea tapa haasteen vastaanottamiseen? Tässä simulaatiopedagogiikan ammattilaiset ammattikorkeakouluissa yhdessä moniammatillisen työryhmän kanssa voisivat olla keskiössä haavoittuvan, mutta tärkeän erikoisalan pelastamisessa ja turvaamisessa.