Syökö hevosesi jonain päivänä kotimaista mysliä?

Hevosen ruokavalio muodostuu väki- ja karkearehusta. Väkirehuista yleisin on kotimainen kaura, mutta teollisia valmisrehujakin kuluu yhteensä 11,7 miljoonaa kiloa vuodessa. Niistä neljäsosa tuodaan ulkomailta. (Elintarviketurvallisuusvirasto 2015a, 2015b.) Hevosten rehujen osuus eläinrehujen tuontitilastoissa on korkea, eivätkä kestävän kehityksen periaatteet tunnu saavuttaneen hevosten ruokintaa. Voisiko ulkomaisen rehuteollisuuden prosessoimat tuotteet korvata jonakin päivänä suomalaisista raaka-aineista tuotetuilla rehuilla?

Tuontisoija voi olla geenimuunneltua

Valkuaisomavaraisuus on ollut maassamme paljon esillä, ja se on mainittu hallitusohjelmassakin. Perusteluja kotimaisen valkuaisen käytön puolesta on monia: taloudelliset, ekologiset ja eettiset syyt kenties päällimmäisinä. Koko ruokaketjussa valkuaisen merkitys on suuri. Mitä suurempi on valkuaisomavaraisuusasteemme, sitä vähemmän olemme riippuvaisia tuontivalkuaisesta. (Valkuaisfoorumi n.d.)  Naudoilla, sioilla ja siipikarjalla tavoitellaan syystäkin valkuaisomavaraista ruokintaa – mikä ettei myös hevosilla?

Hevosen valkuaistarpeeseen vaikuttaa niin hevosen koko kuin sen käyttö ja työn intensiteetti. Eniten valkuaista tarvitsee imettävä tamma, jonka sulavan raakavalkuaisen tarve on lähes kolminkertainen ylläpitotasoon verrattuna. (Luonnonvarakeskus 2015.)

Hevosten rehuvalikoimissa käytetyin valkuaisen lähde on soija, joka on suurelta osin tuotettu Brasiliassa (Alijoki 2016). EU:n asetuksen 767/2009 mukaan rehun tuoteselosteessa tulee ilmoittaa rehun sisältämät raaka-aineet käyttömäärän mukaan. Painon mukaan eniten käytetty ilmoitetaan ensimmäisenä ja muut sen jälkeen paino-osuuden mukaan pienevässä järjestyksessä. Tarkkoja prosenttiosuuksia ei tarvitse ilmoittaa, koska ne katsotaan tekijänoikeuksien mukaan salaiseksi tiedoksi.

Tuontisoija on usein geenimuunneltua. Kotimainen rehuteollisuus sen sijaan käyttää useimmiten GMO-vapaata soijaa: esimerkiksi Valio on sitoutunut GMO-vapaaseen maidontuotantoon. Naudanrehuja tuottavat tehtaat valmistavat myös hevosten rehuja, ja koska samoilla tuotantolinjoilla ei voi käsitellä sekä GMO-vapaata että geenimuunneltua raaka-ainetta, on käytännössä ainoa mahdollisuus pitää koko tehdas GMO‑vapaana.

Soijan korvaajiksi löytyy myös kotimaisia vaihtoehtoja, kuten sinimailanen, mäski, panimohiiva, perunaproteiini, kuivattu rankki tai rapsi. Rehuteollisuuden näkökulmasta on tärkeää, että raaka-aineen riittävä saatavuus varmistetaan. Ennen kuin raaka-ainetta voidaan ottaa ison rehutehtaan valikoimiin, tulee sitä olla tuottajilta tarjolla riittävästi, sillä pienten raaka-aine-erien käyttö on hankalaa.

Heinän valkuaispitoisuuteen voi vaikuttaa

Suuntaa-antavasti voidaan laskea, että Suomen 75 000 hevosta syövät sulavaa raakavalkuaista reilu 13 miljoonaa kiloa vuodessa. Hevosen dieetissä karkearehujen osuus on suurempi kuin väkirehujen, joten valkuaisen saantia tarkastellessa ei pidä unohtaa karkearehujen merkitystä.

Karkearehu on pääsääntöisesti kotimaassa tuotettua kuivaa ja säilöttyä heinää. Jo pelkästään kiinnittämällä huomiota korjuuajankohtaan pystyy vaikuttamaan heinän ja säilöheinän valkuaispitoisuuteen. Esimerkiksi timotein kohdalla tähkälle tulon jälkeen valkuaispitoisuus lähtee laskemaan. Käytännössä kasvavan varsan valkuaisen tarve on vaikea tyydyttää heikkolaatuisilla karkearehuilla. Heinäntuottajat voisivat tuotteistaa karkearehujaan niin, että tammoille ja varsoille olisi tarjota valkuaispitoisempaa rehua. Entäpä sinimailanen? Kotimaassa viljellyn sinimailasen mahdollisuuksia säilöheinässä ei monikaan käytä hyväksi.

Elintarvikepuolella liikkeellä olevat papuhaasteet kannustavat kotimaisten härkäpapujen ja herneiden syömiseen. Tutkimustietoa kotoisten valkuaiskasvien käytöstä eläinten rehuna tarvitaan lisää. Hevosten osalta tutkimusta ei ole tehty juuri lainkaan. Tulevaisuuden innovaatiot saattavat tarjota ratkaisuja hevostenkin ruokintaan. Aiheeseen liittyen Hämeen ammattikorkeakoulusta valmistunut agrologi (AMK) Riikka Alijoki (2016) teki opinnäytetyönsä kotimaisten valkuaislähteiden hyödyntämismahdollisuuksista teollisissa hevosrehuissa. Työssä kartoitettiin Hankkija Oy:n toimeksiannosta erilaisten valkuaislähteiden soveltuvuutta hevosten ruokintaan ja teolliseen valmistukseen. Käytännön osuudessa seurattiin valmistetun rehun maittavuutta ja hevosten hyvinvointia. Projektin antamia kokemuksia tullaan hyödyntämään hevosrehujen tuotekehityksessä.

Vastuullisuus arjen valinnoissa voi olla vaikkapa kotimaisen, eettisesti tuotetun rehun valitsemista. Voisiko chian siemenet korvata suomalaisilla pellavatuotteilla omegarasvahappojen lähteenä? Tai hankkia rehut yhteishankintana naapuritallin kanssa? Ainakin eteläisessä Suomessa toimii yhden yrittäjän ”rehulenkki”. Erilaiset ruokapiirit ja suoramyynti ovat valttia ihmisten elintarvikkeiden kohdalla, ja vastaava toiminta saattaa hyvinkin saada tuulta purjeisiin tulevaisuudessa hevosrehujen kohdalla.