Uskonnollinen ihmiskäsitys

Noin 85 prosenttia maailman väestöstä kuuluu johonkin uskontokuntaan (Pew Research Center, 2015). Uskontoja ja niiden mukanaan tuomia identiteettikysymyksiä on kautta historian käytetty ihmisten hallinnoinnin – joskus alistamisen, joskus vapauttamisen – välineenä, ja uskonnoilla on kiistatta ollut paikkansa ihmiskulttuurin, kuten teknologian, taiteiden ja tiedon kehityshistoriassa (Yale, n.d.). Vaikka ihmisen uskontokunta tai uskonto ylipäänsä ei periydy verenperimässä vaan kulttuurillisesti kielen ja symbolismin kautta, Dennettin (2006, s. 25) mukaan uskonnollisuus on ihmiselle kuitenkin luonnollista, sillä se syntyy ympäristön kanssa vuorovaikuttaessa.

Uskonnollisessa ihmiskäsityksessä ihminen ja ihmisyyden olemassaolo hahmotetaan riippuvuussuhteessa johonkin ihmistä itseään suuremmaksi koettuun (Eiro, 2018, ss. 7, 12). Etenkin ennen 1800-lukua ja teollisen vallankumouksen mukanaan tuomia maailmankuvia ihminen koettiin aina erityislaatuisena, muista luontokappaleista poikkeavana asiana, jonka käytös ei ollut selitettävissä muun eliökunnan tavoin. Viimeisen kahden vuosisadan ajan uskonnollinen ihmiskäsitys on kuitenkin ollut etenkin evoluutiobiologian ja mekanistisen maailmankuvan kehittyessä huomattavan kritiikin kohteena. (Lintula, 2015, s. 16)

Kulttuurien alkaessa yhdenmukaistua ja ihmisten alkaessa panostaa entistä voimakkaammin kilpailukykyyn, kasvatus- ja koulutusjärjestelmiin on kohdistunut painetta löytää yhdenmukainen, helpommin hallinnoitava, yksittäinen ihmiskäsitys ja -katsomus (Harva, 1982, ss. 4–5). Tämän artikkelin tarkoituksena on esitellä vaikutusvaltaisia, Suomenkin koulutus- ja kasvatusjärjestelmään vaikuttaneita uskonnollisia ihmiskäsityksiä ja heijastaa niiden vaikutusta opetus- ja kasvatustyöhön. Artikkeli keskittyy erityisesti kristilliseen ihmiskäsitykseen.

Artikkeli on tehty Hämeen ammattikorkeakoulun ammatillisen opettajankoulutuksen opintoihin kuuluvana tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotyönä.

Uskonnollisen ihmiskäsityksen taustaa

Uskonnollisen ihmiskäsityksen alkutaival lienee lähtenyt kreikkalaisista jumalhahmoista, joiden rinnalla on kulkenut kansanusko ja muita mysteeriuskontoja. Näiden uskojen ”henkistä tyhjiötä” tuli täyttämään juutalaisuuden lahko, jonka seuraksi ja kilpailijaksi nousi myöhemmin Muhammedin islam. Näiden uskontojen leviämistä itään ovat rajoittaneet filosofisesti hyvin perustellut maailmankatsomukset hindulaisuus ja buddhalaisuus. (Nurmi, 1995, s. 94)

Itsestään selvänä pidetty uskonnollinen maailmankuva alkoi murentua luonnontieteellisen maailmankuvan saadessa jalansijaa 1600-luvulla, jolloin ajateltiin, ettei ihminen ehkä olekaan maailmankaikkeuden keskuksessa, saati suuremman voiman luomistyön tulos tai mielenkiinnon kohde (Nurmi, 1995, s. 94).

Useat uskonnot pitävät sisällään ihmisten käyttäytymistä ohjaavia lakeja, ohjenuoria tai käyttäytymissääntöjä. Uskonnollisessa ihmiskäsityksessä, uskonnosta riippumatta, tuonpuoleinen vaikuttaa voimakkaasti ihmiseen (Nurmi, 1995, s. 91). Nykyhetken kriiseissä kristillisen ihmiskuvan voidaan nähdä tarjoavan ratkaisua yksilön omiin tarpeisiin sekä kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa helpottamalla ihmisen kasvua tasapainoiseksi ja ainutkertaiseksi yksilöksi sekä asettamalla ihmisen suhteeseen toisten kanssa (Niemelä, 2017, s. 14).

Uskonnollisen ihmiskäsityksen piirteitä

Ihmisen ja luonnollisen maailman suhde

Aasian keskenään erilaisissa muinaisuskonnoissa ihminen nähdään sielullisena, luonnollisen ympäristön kanssa harmoniaan kykenevänä, sosiaalisena olentona, joka pystyy nousemaan tavallista olemassaoloa ylemmälle tasolle noudattamalla oikeaoppista elämää. Abrahamilaisissa uskonnoissa – juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa – ihminen koetaan jumalhahmosta riippuvaiseksi osana tämän luomaa maailmankaikkeutta, jossa ihminen toteuttaa vapaan tahtonsa kautta kykyään vastuunkantoon ja moraaliseen hyvyyteen. (Melé & González Cantón, 2014, s. 68)

De Groot ja van den Born (2007, s. 329) luokittelevat muiden alankomaalaisten filosofien ja tiedemiesten töiden pohjalta ihmis-luontosuhteet neljään pääkategoriaan:

1. ”Isäntä” – ihminen luonnon yläpuolella vapaina.
2. ”Tilanhoitaja” – ihminen luonnon yläpuolella mutta jumalansa alapuolella.
3. ”Kumppani” – ihmisen ja luonnon yhteistyö.
4. ”Osallistuja” – ihminen osana luontoa.

Siinä missä valtaosa kristityistä ja muslimeista noudatti de Grootin ja van den Bornin (2007, s. 347) tutkimuksessaan esittämän mallin mukaista tilanhoitajamaista ihmis-luontosuhdetta, buddhalaiset ja Kanadan länsirannikon natiiviuskontojen harjoittajat suosivat näkemystä ihmisestä osallistujana, osana luontoa. Vastaavaa yhtenevyyttä ei havaittu uskonnottomien keskuudessa.

Ihmis-luontosuhde on etenkin ilmastonmuutoksen ja muiden kestävän kehityksen käsitteiden myötä yhä ajankohtaisempi aihe, ja jokaisen abrahamilaisen uskonnon tilanhoitajamaisesta ihmiskäsityksestä on löydettävissä kestävän kehityksen ajattelumallia tukevia komponentteja. Niin juutalaisessa, kristillisessä kuin islamilaisessakin perinteessä luonnollinen ympäristö on ihmisen harjoittaman moraalisen toiminnan heijaste (Horodecka, 2015, ss. 37–40). Kristinuskossa ihmisen tietoisuutta omasta ympäristöstään ja sitä koskevista valinnoista pidetään jumalaisena: ihminen on johdettu jumalasta ”hänen kuvanaan” (Lintula, 2015, s. 16).

Ihminen Jumalan kuvana kristillisissä ihmiskäsityksissä

Jokainen kristillinen kirkko tulkitsee ihmistä Jumalan kuvana ja kaltaisena olemista hieman eri tavalla, kuten myös perisynnin vaikutusta ihmiseen. Kristillisessä ihmiskäsityksessä keskeistä on, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi Raamatun mukaisesti, ja siten ihmisellä on kaikki Jumalan hyvät ominaisuudet (Repo, 2017, s. 41).

Ortodoksisessa kirkossa Jumalan luomalla ihmisellä ja Jumalalla on yhteys (Arkkipiispa, 2017, s. 16). Kuvana ja kaltaisena olemisella tarkoitetaan ihmiselle annettua mahdollisuutta ja lahjaa toteuttaa luovuutta inhimillisyyden asettamissa rajoissa matkalla Jumalan luo kaltaisena, mutta aluksi vain Jumalan kuvana eli henkenä (Arkkipiispa, 2017, ss. 17–18).

Katolilaisuudessa ihmiskuva alkaa kaikkien ihmisten ruumiin luomisesta maan tomusta, ja samasta maasta syntyneet ihmiset ovat siten kaikki yhtä arvokkaita, syntyperästä ja rodusta riippumatta (Sippo, 2017, ss. 22–23). Ihmisessä toteutuu Jumalan suunnitelma, ei erehdys tai sattuma. Ihmisen luominen tähtää Kristukseen, joka on lopullinen ihminen (Sippo, 2017, ss. 24–25). Myös Suomen metodistikirkon mukaan Kristuksessa näkyy se, millaiseksi Jumala oli ihmisen ajatellut (Runonen, 2017, s. 112).

Katolisesta ja ortodoksisesta opista poiketen luterilainen teologia muistuttaa syntiin langenneen ihmisen menettäneen yhteyden Jumalaan, eikä ihmiskäsityksessä erotella kuvaa ja kaltaisuutta erillisinä, vaan niillä tarkoitetaan ihmisen saamaa elämää (Repo, 2017, ss. 44–45). Erona voidaan pitää myös luterilaista näkemystä Raamatun käsitteistä ruumiista ja sielusta, jotka nähdään enemmänkin langenneen ihmisen asemana suhteessa luojaansa Jumalaan, ja Kristukseen, joka pelasti ihmisen uuteen elämään. (Repo, 2017, s. 47)

Suomen helluntaikirkko näkee puolestaan ihmisen Jumalan kuvana, eli Jumalan objektina mutta myös subjektina, joka vastaa itse uskostaan omalla tarinallaan tasa-arvoisena ja arvokkaana (Katto, 2017, ss. 57–59).

Kuten useissa kirkkokunnissa, myös metodistikirkossa ihminen nähdään Jumalan kuvana ja kaltaisena, mutta myös matkalla joksikin, kohti selkeää päämäärää, joksi Jumala on ihmisen tarkoittanut. Ihminen ei siis ole vielä valmis kuva, koska kyseessä on prosessi Jeesuksen ilmestymiseen asti. (Runonen, 2017, ss. 103–109)

Ihmisen vastuut ja velvoitteet Jumalan kuvana kristillisissä ihmiskäsityksissä

Riippumatta kristinuskon suuntauksesta jokainen määrittelee ihmiselle vastuut ja velvollisuudet koko luomakuntaa kohtaan. Jumala on antanut ihmiselle hänet luodessaan ohjenuorien ja velvoitteiden lisäksi myös vastuun, josta Hirsjärvi (1985, s. 148) kirjoittaa: ”Ihmisellä on oikeus ja velvollisuus kehittää kaikkia inhimillisiä lahjojaan ja myös pitää huolta lähimmäisistään”. Ihmiselle on myös langennut Jumalan edustustehtävä ja vastuu luomakunnasta (Repo, 2017, s. 41). Kristinuskon ihminen on ortodoksisen kirkon mukaan vapaa, mutta ei ilman suuntaa (Arkkipiispa, 2017, ss. 17–18). Ihmisellä on vastuunaan koko luomakunta ja siinä elävien ja luotujen hyvinvoinnista huolehtiminen (Arkkipiispa, 2017, s. 20). Baptistikirkon ihminen on arvokas taustasta tai ominaisuuksistaan riippumatta, ja hänen tehtävänään on toimia tilanhoitajana, ahkerana ja säästäväisenä, joka pitää kaikista huolta (Portaankorva, 2017, ss. 122–126).

Nurmi (1995, s. 92) mainitseekin länsimaisen demokratian perustaksi ihmisen tasa-arvoisuuden Jumalan edessä maallisesta arvosta riippumatta. Vaikka ihmisiä ei luotu maan päälle tasa-arvoiseen asemaan, ei epäoikeudenmukaista kohtelua tule suvaita, jos se aiheuttaa väkivaltaa ja sortoa.

Hengellisyys ja yhteys Jumalaan ovat osa kristittyjen velvoitteita. Katolilaisena ihmisen täytyy olla suhteessa Jumalaan ja tarkoitettuna lahjoittamaan itsensä aidosti toiselle (Sippo, 2017, ss. 24–25). Vapaakirkkolaiset katsovat, että itseriittoisuus ja vieraantuminen Luojasta johtaa vieraantumiseen kaikesta, myös näkymättömästä todellisuudesta. Kykenemättömänä elämään Jumalan yhteydessä ihmisestä tulee hengellisesti kuollut, eikä hän tahdosta huolimatta kykene tekemään oikein eikä ymmärryksellään käsittämään totuutta. Tie muutokseen on ihmisen itsensä vastuulla. (Vuorinen, 2017, ss. 74–76)

Synnin käsitteen suhde kristilliseen ihmiskäsitykseen

Vaikka kaikkien kristillisten ihmiskäsitysten mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, hän ei ole kuitenkaan täydellinen kuten Jumala, vaan syntiin langennut syntinen, ja siksi hänen elämänsä kulku on ennalta-arvaamaton. Koska ihminen on luonnostaan myös paha, on syyllisyys myös keskeinen osa kristityn ja kristittyjen parissa elävien tunne-elämää. (Nurmi, 1995, s. 92)

Ortodoksisen kirkon mukaan yksinäisyys, sairaudet ja kärsimykset johtuivat syntiinlankeemuksesta, joka oli seurausta ihmisen vapaasta tahdosta erottaa itsensä Jumalan yhteydestä (Arkkipiispa, 2017, ss. 18–19). Katolisen kirkon mukaan ihmiskunnan perisynti sai alkunsa Eevan ja Aatamin epäilyksen siemenen herättyä luomistyöstä, hyvän ja pahan rajasta, riippuvuudesta muihin ihmisiin ja rajoitusten merkityksestä oman edun esteenä käärmeen vieteltyä heidät hedelmätarhassa (Sippo, 2017, ss. 28–32).

Ortodoksit kuitenkin ajattelevat ihmisen vapaaksi synneistään, koska ihmisen lankeamisenkin jälkeen Jumala osoitti rakkauttaan syntymällä ihmiseksi, Kristukseksi, palauttaen katkenneen yhteyden Jumalan ja kaiken luodun välille (Arkkipiispa, 2017, ss. 18–19). Myös katolisen kirkon jäsenet voivat saada kirkolta Kristuksen valtuuttamana syntinsä anteeksi ripittäytymällä (Katolinen, n.d.). Suomen vapaakirkkolaisuudessa voi ihminen saada syntinsä anteeksi Jeesukseen uskomalla (Vuorinen, 2017, s. 82). Suomen metodistikirkon mukaan ihminen ei pysty tekemään hyvää, koska synnistä on tullut osa ihmistä, kunnes mieli on kuten Jeesuksella Kristuksella ja Jumalan armosta (Runonen, 2017, ss. 103–109).

Toisin on Suomen evankelisluterilaisuudessa, jota leimaa pessimistisyys ihmisen syntisyydestä, jonka voidaan nähdä rajoittavan hyvään pyrkimistä oman edun tavoittelun sijaan (Repo, 2017, ss. 48–52). Luterilaisen teologian mukaan syntinen ihminen on menettänyt langenneena yhteyden Jumalaan (Repo, 2017, ss. 44–45), ja on siksi jo syntyessään syntinen. Matti Repo (2017, s. 56) näkee luterilaisen ihmiskäsityksen kuitenkin lopulta optimistisena, koska ”ihmisen tarkoituksena on tulla osalliseksi Jumalan ikuisesta elämästä”.

Uskonnollisen ihmiskäsityksen asema koulutuksessa

Ihmiskäsitysproblematiikkaa ei ole juurikaan korostettu perinteisessä peruskouludidaktiikassa, jossa on keskitytty menetelmiin ja sisällöllisiin tavoitteisiin (Patrikainen, 1997, s. 258). Suomalaisessa koulutusjärjestelmässä, lukuun ottamatta niin sanottuja vaihtoehtopedagogiikkoja, mitään yksittäistä ihmiskäsityksen arvokäsitystä ei ole painotettu, koska opetussuunnitelmat ovat olleet poliittisten ja muiden intressitahojen kanssa tehtyjä kompromisseja (Patrikainen, 1997, s. 56). Kuitenkin humanistiskristillinen ihmiskäsityksen on havaittu olleen vallalla peruskoulujärjestelmää suunniteltaessa vuosien 1956–1975 aikana (Patrikainen, 1997, s. 57).

Käsitys ihmisen perusolemuksesta on erittäin oleellinen kasvatustieteessä, koska se ohjaa opettajan ajattelua ja toimintaa (Patrikainen, 1997, s. 48). Erilaiset yhteiskunnan ihmiskäsitykset ovat vaikuttaneet omana aikanaan opetussuunnitelmaan ja siten myös opettajien koulutukseen ja koulutyöhön (Patrikainen, 1997, s. 46). Suomessa väestön sivistyksestä vastuun kantoi kirkko, kunnes 1800-luvun puolessa välissä koulutuksellinen osuus siirtyi hiljalleen yhteiskunnan tehtäväksi kansakoulun aloittaessa toimintansa 1866 (Koulu & Kirkko, n.d.).

Opettajan omalla ihmiskäsityksellä on vaikutusta opetuksen painotukseen ja siihen, minkä tiedon hän kokee merkityksellisenä ja tarkoituksenmukaisena opiskella (Patrikainen, 1997, s. 7). Toisaalta opettajan tunnistaessa kasvatustavoitteiden takana olevat arvot hän pystyy suhtautumaan niihin kriittisesti ja muokkaamaan niitä omaan kasvatusfilosofiaansa sopivaksi sitoutumatta tiettyyn koulukuntaan (Patrikainen, 1997, s. 40).

Kasvatusteoreettisten mallien pohjana ovat erilaiset käsitykset ihmisestä. Ne heijastuvat ratkaisumalleihin pedagogiassa ja psykologiassa (Patrikainen, 1997, s. 57). Kasvatustehtävää pidetään kristillisessä ajattelussa vastuullisena ilman ihmisen arvon alentamista. Kasvatuksessa tärkeää on myös opettaa itse elämän arvokkuus, yksilöllisyys ilman irrallisuutta, vaan yhteydessä toisiin ihmisiin matkalla kohti itsenäistymistä (Hirsjärvi, 1985, s. 146). Hirsjärven (1985, s. 147) mukaan kasvatuksen tavoitteena onkin “pyrkiä tekemään ihminen ihmiseksi, toisin sanoen pyrkiä lähestymään Jumalan kuvaa”.

Varhaiskasvatuksen sisältämä uskonnollinen sisältö on nykyajan kasvatusympäristöissä, etenkin yhteiskunnan monikulttuurisemmaksi muuttumisen myötä, kokenut muutosta ja irtautunut etäämmälle sitä pitkään ohjailleesta kristillisestä perinteestä. Yhteiskunta velvoittaa samanaikaisesti uskonnolliseen kasvatustyöhön, mutta myös sen tunnustuksettomuuteen. Koska varhaiskasvatuksen taustatekijät vaikuttavat ihmiskäsityksen muovautumiseen, näillä varhaiskasvatuksen kehitysaskelilla on väistämätön vaikutuksensa kasvavan sukupolven ihmiskäsityksiin. (Lindholm & Mäkelä, 2011, ss. 6–7)