Postmoderni ihmiskäsitys

Puhekielessä sana moderni herättää usein mielikuvia tästä hetkestä, jossa elämme uuden teknologian ja yhteiskunnan ympäröimänä. Moderni teknologia on aina melkein jokaisen saatavilla. Älypuhelimen avulla pääsee nopeasti internetin kautta käsiksi lähes mihin tahansa tietoon. Modernilla tarkoitetaan kuitenkin paljon muutakin. Itse asiassa elämme parasta aikaa postmodernissa eli modernin jälkeisessä maailmassa. Tässä artikkelissa käsittelemme postmodernismia yleisellä tasolla, ihmiskäsityksenä ja sen vaikutuksia opetuksessa. Vaikka lukija ei olisikaan aiemmin tiennyt, mitä postmodernismi on, hän huomaa varmasti artikkelia lukiessaan yhtymäkohtia omaan elämäänsä ja ympäröivään yhteiskuntaan. Toivomme lukijan saavan artikkelista myös ideoita tai ahaa-elämyksiä opettajan työhön.

Modernisaatiolla on kolme vaihetta. Esimoderni paradigma alkoi murtua 1500-luvulla. Esimodernille kasvatukselle ja kulttuurille oli ominaista normatiivisuus, jonka kyseenalaiseksi asettaminen oli usein mahdotonta. Moderni oli vahva aikakausi viime vuosisadan puoliväliin saakka. Modernille on luonteenomaista yksinkertainen harmonia ja järjestys. Postmoderni aikakausi on edelleen muotoutumassa ja määrittelemässä itseään. Postmodernismi on ajatusmalli, jonka tulkinnat ovat lähes poikkeuksetta koskeneet kolmea aluetta: feminismiä, homoseksuaalisuutta ja postkolonialismia. Nämä aiheet löytyvät useista alan teoksista ja humanististen tutkimusten menetelmäoppaista. Postmoderni ajattelu on hakenut tukea myös sorretuille ja vähemmistöille. (Eskola, 2018; Sahlberg, 1996, s. 17, 60–62)

Käsitteenä postmoderni on monissa yhteyksissä käytetty, ja hyvin usein termiä käytetään esimerkiksi globalisaation ja taiteen yhteydessä. Postmoderni tarkoittaa sanatarkasti modernin jälkeen tulevaa. Postmoderni mielletään hyvin vahvasti nykyaikaan kuuluvaksi, mutta sen esiasteita voidaan löytää jo antiikin maailmasta. Postmodernismi tuli suuren yleisön tietoisuuteen Yhdysvalloissa 1960-luvulla kirjallisuuden, poptaiteen ja arkkitehtuurin yhteydessä. Kyseisellä vuosikymmenellä aktivoituivat opiskelijat ja muut pienet, usein vähemmistöryhmät. Uutta kulttuuria ilmensivät pop-taide, filmiteollisuus, kokeileva teatteri ja rock-konsertit. (Lapinoja, 2019, ss. 24–25)

Postmodernismi haastaa modernin käsityksen siitä, että ihmiskunnalla on jokin tavoite. Postmodernismin mukaan ei ole olemassa mitään yhtä totuutta, jota ihmiskunnan pitäisi tavoitella. Postmoderni ihminen haluaa muodostaa oman, yksilöllisen maailmankatsomuksensa valmiiksi tarjottujen elämänfilosofioiden, myyttien ja maailmanselitysten sijaan. (Pulkkinen, 2011, ss. 49–55)

Postmoderni ihminen luottaa omiin kykyihinsä tehdä itseään koskevia valintoja, eikä usko elämää ulkoapäin ohjaaviin voimiin. Ranskalainen filosofi Lyotard näkee postmodernin ajan peruspiirteenä uskon menettämistä perinteisiin kertomuksiin, joilla oikeutetaan erilaisia instituutioita ja vapautusliikkeitä. (Hautamäki ym., 1996, ss. 35–36)

Postmodernia kulttuuria leimaavat puolalaisen sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan moninaisuus, vaihtelu, satunnaisuus ja ambivalenssi. Postmodernia aikaa voidaan luonnehtia aikakaudeksi, joka on jatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa ja jolla ei ole selvää kehityssuuntaa. Postmodernissa kulttuurissa perinteisten auktoriteettien ja traditioiden ohjaava asema murenee. On yhä vaikeampi ennakoida maailmanpoliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia, minkä johdosta elämänhallinta käy osaltaan vaikeammaksi. Koulumaailmaan tämä heijastuu siten, että instituutioiden luoma turvallisuuden tunne vähenee, kun esimerkiksi koulu- ja opettajainstituutioita kyseenalaistetaan yhä voimakkaammin. (Erkkilä & Piili, 2001, ss. 14–15)

Postmodernissa maailmassa ei niinkään uskota järjen kykyyn totuuden tavoittelussa. Järki ja totuus nähdään jäänteinä uskonnosta, ja elämä saattaa tuntua mukavammalta, kun ihmisen ei tarvitse tuskailla oikeassa olemisen kanssa. Tämä postmodernin perusolettamuksiin kuuluva antirealistinen asenne saattaa johtaa vähin erin jopa tietoteoreettiseen epäuskoon – ajattelutapaan, jossa lopullisia vastauksia ei ole löydettävissä. Tietämisen yhteydessä postmodernissa maailmassa käytetään käsitettä hyötytieto, jossa tiedon ja tietämisen merkittävyys riippuu siitä, kuinka hyvin se tukee yksilön edistymistä. Hyötytiedolla yksilö usein tavoittelee esimerkiksi henkilökohtaista hyvinvointia puolueettomuuden, neutraaliuden tai totuudellisuuden sijaan. (Lapinoja, 2019, s. 36)

Postmodernin ihmiskäsityksen piirteitä

Postmoderni ihminen ei välttämättä tarvitse uskontoa, pysyvyyttä ja metafysiikkaa. Ilman stabiilia identiteettiä ihminen arvostaa jokaista yksittäistä ohimenevää hetkeä ja hyväksyy elämän sellaisena kuin se on. Siten minuus on ikään kuin ympäröivästä yhteiskunnasta riippumaton. (Lapinoja, 2019, s. 28.) Yksilön omilla arvopohdinnoilla on postmodernissa elämänmuodossa tärkeä merkitys, ja yksilön moraaliset valinnat sekä yhteisten merkitysten rakentaminen kommunikaation ja yhteistoiminnan pohjaksi korostuvat. Postmodernin tempoilevasti muuttuva kulttuuri vaatii ihmiseltä valmiutta ja kykyä joustavuuteen, mikä edellyttää keskenään ristiriitaisilta näyttävien asioiden yhdistämistä. (Erkkilä & Piili, 2001, s. 17)

Postmoderni ihmiskäsitys haastaa aiemman tavan ajatella näennäisiä ristiriitoja tilanteina, joista pitäisi selviytyä. Postmoderni ihminen pitää paradoksia ennemminkin uutena tapana ajatella ja nähdä asioita. Hän asettaa kyseenalaiseksi todellisuuden tulkitsemisen ehdottomien vastakohtaisuuksien avulla. (Sahlberg, 1996, s. 69) Postmodernissa ihmiskäsityksessä on korostettu ympäristön merkitystä ihmisen käyttäytymisessä. Se antaa mahdollisuuden olettaa, että eri tekijät erilaisissa ympäristöissä voivat vaikuttaa käyttäytymiseen eri tavoin. (Pulkkinen, 2011, ss. 230–231) Postmodernismi on yleisesti nähty monikulttuurisuudeksi ja vapautumiseksi annetuista totuuksista. Sen on ajateltu olevan myös täynnä seikkailuhenkeä ja etsimistä, leikkiäkin. (Myllykangas & Tuomainen, 1997, s. 161)

Postmodernin ihmisen elämä koostuu pienistä, vain tietyllä hetkellä tavoitettavista kokemuksista. Ihmisen yläpuolella ei ole mitään olemisen kriteerejä. Ihmisen minuus on alituisessa muutostilassa riippuen siitä, mihin se on suhteessa. Identiteetin jatkuvasta etsimisestä ja muokkaamisesta on tullut ihmiselle jonkinlainen loputon ja jopa raskas velvollisuus. Postmodernin ihmisen on tehtävä jatkuvasti vaikeitakin valintoja vailla pysyvien instituutioiden antamaa turvaa, johon ihminen voisi itseään suhteuttaa. Niinpä kevyeltä tuntuva postmodernin ihmisen identiteetin etsintä onkin haastava tehtävä, jossa ihmisen on pakko rakentaa itseään yhä uudelleen. Postmodernin yksilön elämä, irrallaan traditioista, itseohjautuvana ja hetkessä eläen, saattaa muille näyttäytyä itsekeskeisenä vapautena. (Lapinoja, 2019, ss. 27–30)

Postmoderni yksilöllisyys johtaa väistämättä erilaisuuden hyväksymiseen: ihmisyys hahmotetaan pikemminkin erojen kuin yhtäläisyyksien kautta. Tämä poikkeaa tyypillisestä modernista ajattelusta muun muassa tasa-arvokysymyksissä. Moderni idea tasa-arvosta sisältää oletuksen kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta ja samanlaisuudesta. Postmoderni puolestaan näkee tasa-arvoa myös erilaisuudessa ja ymmärtää, että samanlaisuus ei ole edellytys samanarvoisuudelle. Postmodernin tasa-arvon kulmakivenä on yksilön kaikkien ominaispiirteiden hyväksyminen ja niiden pitäminen rajoitusten sijaan mahdollisuuksina. (Hautamäki ym., 1996, ss. 36–39)

Postmodernin ihmiskäsityksen heijastukset opetukseen

Postmodernista näkökulmasta koulua tarkastellaan sosiaalisena, oppivana yhteisönä. Oppiva organisaatio, tässä tapauksessa koulu, on dynaaminen ja monimuotoinen, ja jossa itseohjautuvuus on muuttumisen keskeisenä piirteenä. Postmodernismi on uusi linssi, joka tarjoaa sekä uusia välineitä opetuksen muutoksen ymmärtämiseen (metaforat, paradoksit ja hermeneuttiset metodit) että uusia käsitteitä tarkastella systemaattisesti todellisuuden ilmiöitä (mm. kompleksisuus, itseorganisoituminen, kaaos, transformaatio). Muutos voidaan nähdä kollektiivisena oppimisprosessina. Postmodernista näkökulmasta koulun muutosvoimia ovat kaksi oppivalle organisaatiolle tyypillistä vuorovaikutusprosessia: reflektio ja dialogi. (Sahlberg, 1996, s. 81)

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa toimintakulttuurin ytimenä on oppiva yhteisö, joka kehittyy dialogin avulla. Tavoitteena on luoda oppimista, osallisuutta, hyvinvointia ja kestävää elämäntapaa edistävä toimintakulttuuri. Oman työn säännöllinen arviointi ja tavoitteiden pohdinta edistävät yhteisön oppimista. Oppiva yhteisö toimii joustavasti ja rohkaisee kokeilemaan. (Opetushallitus, 2014, ss. 26–27)

Opettajan ja opiskelijan roolit postmodernissa opetuksessa

Postmodernissa opetuksessa opettajan ja opiskelijan roolit muuttuvat. Opettajista tulee opetuksen ohjaajia, moderaattoreita ja fasilitaattoreita, jotka auttavat tiedon konstruoinnissa ja näyttävät opiskelijoille, mitä tiedoilla ja taidoilla voi tehdä. Tällaisessa opetuksessa opettaja siirtyy autoritäärisyydestä ja kaikkitietäväisyydestä entistä demokraattisempaan opetukseen, jossa dialogilla on tärkeä rooli ja opetus tapahtuu ikään kuin yhteistyössä opiskelijan ja opettajan välillä. Tärkeintä ei ole se, mitä opiskelija on oppinut, vaan se, miten hän hyödyntää opittuja taitoja ja miten hänen kognitiiviset taitonsa kehittyvät. Opettajan tulee ruokkia opiskelijoiden itsetuntoa ja motivaatiota mahdollisimman hyväksi, jotta he ovat vastaanottavaisia tiedolle. Opetuksen suunnittelussa tulee löytää keinoja yhdistää teoria ja käytäntö. Irrallisten faktojen ja taitojen opettaminen ei ole kannattavaa, vaan ne tulee validoida myös käytännön harjoittelun kautta. Opettajan tulee osoittaa, että opiskeltavilla teorioilla ja tiedoilla on merkitystä käytännössä, jotta opiskelija hyväksyy ne osaksi todellisuuttaan. Opiskelijoille tulee tarjota oppimiskokemuksia, joiden kautta he voivat käsitellä sekä koulussa opittuja tietoja ja taitoja että koulun ulkopuolella opittuja tietoja ja taitoja sekä yhdistää opitut asiat aiemmin oppimaansa. (Ceausu, 2018, ss. 27–31)

Opiskelija on entistä enemmän vastuussa omasta opiskelustaan, kun tyypillinen opettajavetoinen luokkaopetus muuttuu opiskelijalähtöiseen suuntaan. Opiskelija konstruoi tietoa mielessään, eikä hän vain löydä sitä tai saa sitä opettajalta. Ne asiat, mitä opettaja opettaa ja opiskelija oppii, eivät välttämättä vastaa toisiaan, vaan tietoa konstruoidaan jokaisen yksilön mielessä. Konstruktivismi on yksi postmodernin oppimisen tärkeimpiä teorioita. (Ceausu, 2018, ss. 27–28) Konstruktivismin tutkimuskohteina ovat ihmisen sisäiset ajattelun, muistamisen ja havaitsemisen prosessit. Oppimisessa keskeinen rooli on ajattelulla, ymmärtämisellä, kokeilemisella ja ongelmanratkaisulla. (Hellström, 2018)

Opiskelijan mahdollisuudet ja omat polut

Postmodernissa koulutuksessa opiskelijalla on perinteistä koulutusta enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa opintoihinsa. Opiskelija ei välttämättä sitoudu yhteen kouluun, opettajaan tai oppimisyhteisöön, vaan hän voi valita haluamiansa asioita eri lähteistä. Hiukan samaan tapaan kuin postmoderni ihminen muodostaa itselleen useamman identiteetin tilanteesta riippuen, muun muassa kuluttamisen ja harrastusten avulla. Koska maailma muuttuu nopeasti, tällaiset identiteetit saatetaan korvata uusilla, jotka vastaavat paremmin uutta tietoa. Ainoa asia, josta postmoderni opiskelija voi olla varma, on se, että maailma muuttuu ja tulee erilaiseksi. (Askeland & Payne, 2006, ss. 6–9)

Koulutusmarkkinoilla opiskelija on kuluttajan asemassa. Markkinataloudessa tuotteelle halutaan mahdollisimman paljon asiakkaita, ja tämän vuoksi koulutuksen viihteellisyys (edutainment) on lisääntynyt. Tätä edellytetään myös opetushenkilöstöltä, vaikka se ei välttämättä aina paranna oppimistuloksia. (Askeland & Payne, 2006, ss. 9–10) Opiskelija voi suorittaa opintonsa täysin verkossa tai suorittaa joitakin kursseja toisen maan koulutusjärjestelmässä ja hyväksilukea ne opinnoissaan. Maantiede ei ole este oppimiselle, eikä opiskelija ole kiinni ainoastaan siinä tarjonnassa, mitä hänen lähialueellansa on. Hän on kuluttaja, joka voi shoppailla myös koulutuksensa, ainakin osittain. Tällaisessa opiskelussa painottuvat voimakkaasti opiskelijan metakognitiiviset opiskelustrategiat eli millä tavoin kussakin tilanteessa on parasta opiskella. Tämä auttaa opiskelijaa ymmärtämään elinikäisen oppimisen tärkeyden postmodernin koulutuksen maailmassa. (Pawlak & Bergquist, n.d.)

Aloitettuaan opintonsa opiskelijalle on tarjolla erilaisia polkuja opintojen suorittamiseksi. Ammatillisessa koulutuksessa tämä on kirjattu lakiin, jossa määritetään, että jokaiselle opiskelijalle tulee tehdä henkilökohtainen osaamisen kehittämissuunnitelma eli HOKS. Siinä käydään läpi, onko opiskelijalle jo olemassa olevaa osaamista ja miten hän voi hankkia puuttuvan osaamisen. HOKS:n avulla jokaiselle saadaan yksilöllinen polku opintojensa ajaksi. (Laki ammatillisesta koulutuksesta 513/2017 § 44.) Osana henkilökohtaistamista opiskelijalle voidaan tarpeen vaatiessa suunnitella erityistä tukea, jotta hän saavuttaa ammattitaitovaatimukset siitä huolimatta, että hänellä olisi jokin vamma tai sairaus (Laki ammatillisesta koulutuksesta 513/2017 § 64).

Yksilölliset polut ovat tärkeitä myös motivoituneille opiskelijoille, jotka haluavat valmistua nopeammin tai haluavat enemmän haasteita opintoihinsa. Tämä voi herättää Suomessa keskustelua voimakkaan tasa-arvoajattelun vuoksi. Niin sanotut huippuosaajat ja lahjakkaat ovat vähentyneet määrältään, vaikka heitä voisi yhtä lailla pitää tukea tarvitsevina. Tuki vain olisi erilaista kuin se tuki, jota tarjotaan erityistä apua tarvitsevalle. Huippuosaajan tukeminen voi olla esimerkiksi haastavampien tehtävien antamista, ohjaamista haastaviin työkonteksteihin tai kilpailutoimintaan houkuttelemista. (Haimakainen, 2019)

Eri kouluilla on tarjolla erilaisia polkuja tällaisille opiskelijoille. Ammatillisista oppimisorganisaatioista esimerkiksi Hyriassa opiskelijoilla on mahdollisuus nopeuttaa opintojaan osallistumalla Taitaja-kilpailuihin ja valmennukseen sekä päästä niin kutsuttuihin väyläopintoihin Hämeen ammattikorkeakoulun tieto- ja viestintätekniikan koulutukseen. (Välimaa & Kotiranta, 2022, s. 6) Gradialla puolestaan on monipuolinen EduFutura yhteistyömalli toisen asteen opiskelijoille, jonka kautta he voivat päästä kiinni korkeakouluopintoihin, suorittaa IT-alan opintoja yliopistossa tai osallistua urheilijaopintoihin. (Gradia, n.d.)

Pohdinta

Postmoderni käsitys ihmisestä yleisesti ja oppijasta ihmisenä alkaa olla arkea monissa kouluissa ja oppilaitoksissa, vaikka sitä ei välttämättä sillä nimellä kutsutakaan. Nykyiset opetussuunnitelmat ja tutkinnon perusteet on laadittu pitkälle postmodernin ihmiskäsityksen varaan. Se on myös hyvin nähtävissä niin ammatillisen koulutuksen kuin ammatillisen opettajankoulutuksenkin toteutuksissa.

Postmodernin ihmisen ajatusmaailma sopii hyvin nykymaailman alati muuttuviin vaatimuksiin. Haasteita tulee, kun ainoa eteenpäin vievä voima on muutos ja muutoksesta koettu, joskus hetkelliseksi jäävä innostuminen. Nykymaailma tarjoaa loppumattoman virran mahdollisuuksia, ja opiskelijalla on vaarana eksyä opintojen ostoskeskukseen. Tarvitaankin opasta ohjaamaan ja auttamaan oppijaa löytämään oman polun pää sekä valmentajaa tukemaan oppijaa pysymään ja menestymään valitulla polulla. Opettajan roolin muutos ”tiedon Graalin maljasta” pääosan esittäjän ohjaajaksi ja valmentajaksi edellyttää opettajalta entistä syvällisempää asiantuntijuutta, kykyä antaa palautetta sekä tehdä arviointipäätöksiä.

Konstruktivistinen oppimiskäsitys on yksi postmodernin koulutuksen kulmakivistä, ja sen vuoksi opettajan on hyvä olla tietoinen nykyaikaisista pedagogisista malleista, jotka rakentuvat sen varaan. Näitä malleja ovat muun muassa käänteinen oppiminen (flipped learning), ongelmaperusteinen oppiminen (problem-based learning), tutkiva oppiminen (inquiry-based learning), ilmiöoppiminen (phenomenon-based learning), oivaltava oppiminen ja kognitiivinen oppipoikamalli (cognitive apprenticeship). Kaikissa näissä, kuten monissa muissakin nykyaikaisiin käsityksiin oppimisesta perustuvissa pedagogisissa malleissa, oppimisen ytimessä ovat postmodernin ihmiskäsityksen keskeiset käsitteet, kuten oppimiskokemus, dialogi, reflektio ja tiedon konstruointi.