Uutta ajattelua ammatillisen koulutuksen inkluusiosta kuvittelun ja tunnustuksen voimin

Kolmekymmentä vuotta sitten, vuonna 1994, inkluusion periaatetta koulutuksessa esiteltiin ensimmäistä kertaa Salamancan julistuksessa (UNESCO, 1994). Tavoitteena oli korvata koulutuskentän integraatioajattelu inklusiivisilla periaatteilla ja käytänteillä. Integraatiota kritisoitiin siitä, että se keskittyi liikaa vammaisuuteen ja erityiseen tukeen eikä tarpeeksi monimuotoisuuden edistämiseen kouluissa. Lisäksi ajateltiin, että integraatioperiaatteessa painotetaan liikaa yksilön sopeutumista olemassa oleviin rakenteisiin, eikä siinä tunnisteta näiden rakenteiden ongelmallisuutta.

Inkluusio puolestaan kiinnittyy monimuotoisuuteen sekä muuttuviin yhteiskunnallisiin ja koulutusjärjestelmän rakenteisiin ja on tästä syystä ennen kaikkea demokraattinen periaate. Inkluusio on vahvasti kytköksissä oikeusvaltion arvoihin. Tasa-arvo korostaa, että jokaisella opiskelijalla on oikeus saada samat mahdollisuudet koulutukseen riippumatta hänen taustastaan, kyvyistään tai mahdollisista erityistarpeistaan. Oikeudenmukaisuuden arvo ohjaa tunnistamaan ja korjaamaan epätasa-arvoiset ja syrjivät koulutuskäytänteet. Tavoitteena on, että jokainen saavuttaa omat osaamistavoitteensa ja jokaisen potentiaali tulee huomioiduksi parhaalla mahdollisella tavalla.

Inkluusio ammatillisessa koulutuksessa tarkoittaa sitä, että kaikille opiskelijoille tarjotaan mahdollisuus hankkia osaamista, osallistua koulutukseen, onnistua ponnisteluissaan ja kasvaa parhaaseen mahdolliseen potentiaaliinsa. Se tarkoittaa myös joustavuutta ja monimuotoisuutta koulutuksen järjestämisessä eli yhden sijasta monenlaisia oppimispolkuja työelämään ja jatko-opintoihin.

Inkluusion haasteita

Joskus kuulee pohdittavan, onko erilaisten oppimisratkaisujen tarjoaminen ja oppimisympäristöjen muokkaaminen uhka opiskelijoiden tasa-arvolle. Nykyisten oppimiskäsitysten mukaan pedagoginen monimuotoisuus ja opintojen yksilöllistäminen eivät uhkaa tasa-arvoa, vaan vahvistavat opiskelijoiden yhdenvertaisuutta. Menetelmävalikoima yksilöllisen tuen järjestämiseksi on laaja ja jatkuvasti kehittyvä. 

Ammatillisen koulutuksen inkluusioon liittyy sekä yksilö- että yhteisötason haasteita. Ongelmia saattavat aiheuttaa muun muassa resurssien, yhteistyön, inkluusion johtamisen ja opettajien koulutuksen puute. Toisinaan myös arvot ja asenteet muodostavat esteitä inkluusioon sitoutumiselle ja sen toteutumiselle. Tällöin yksilön oikeuksista kehkeytyykin yhteiskunnan ongelma, joka näyttäytyy negatiivisena julkisena keskusteluna, mielipiteiden kärjistymisenä ja itseään toistavana diskurssina. Pahimmillaan yhteiskunnalliseksi ongelmaksi kehystetty inkluusio heijastuu takaisin oppilaitoksiin, opetushenkilöstöön ja opiskelijoihin, arvostuksen ja tunnustuksen puutteena, ennakkoluuloina ja arkisina kohtaamattomuuden kokemuksina.

Yhteiskunnallinen mielikuvitus ja tunnustuksen teoria

Filosofi Charles Taylorin (2004) mukaan ihmisen kyvyllä kuvitteluun ja toisten ihmisten kokemusten ymmärtämiseen on erityinen merkitys myös yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisussa. Taylor kutsuu tätä ajattelukykyä yhteiskunnalliseksi mielikuvitukseksi (engl. ”social imaginaries”). Paitsi ajatteluprosessia yhteiskunnallinen mielikuvitus tarkoittaa myös niitä toimintatapoja, tarjoumia ja tiloja, jotka mahdollistavat yhteisen ajattelun ja yhteiskunnasta neuvottelun. Mielikuvitus on tunnetta ja toimintaa, joita yhteiskunta muokkaa ja jotka muokkaavat yhteiskuntaa (Ylöstalo ym., 2021).

Sosiologi Axel Honnethin (1995) tunnustuksen teoria tarkastelee yhteiskunnallisia suhteita yksilön identiteetin ja hyvinvoinnin näkökulmasta. Teoria pohjautuu tulkintaan, että yksilön identiteetti ja itsetunto rakentuvat toisilta ihmisiltä saadusta tunnustuksesta ja hyväksynnästä. Yksilö käy kamppailua tunnustuksesta kolmella eri tasolla: läheisissä ihmissuhteissa, yhteiskunnassa ja yhteisöissä. Itseluottamus rakentuu ja uusiutuu myönteisissä ihmissuhteissa, mikä on ensimmäinen ja ensisijainen tunnustuksen taso. Yhteiskunnan tasolla tunnustuksen saaminen liittyy yhdenvertaiseen oikeuteen olla yhteiskunnan jäsen, jolla on sekä tahdonvapaus että vastuu teoistaan. Itsearvostus rakentuu puolestaan tunnustuksen teorian yhteisötasolla. Se tarkoittaa sitä, että yksilöllä on mahdollisuus saada tunnustusta osaamisestaan työyhteisössään.

Kohti toiveikkuutta

Mitä annettavaa yhteiskunnallisella mielikuvituksella ja tunnustuksen teorialla voisi olla ammatillisen koulutuksen inkluusion tarkasteluun? Koulutusta ja inkluusiota koskeva keskustelu henkii tällä hetkellä voimattomuutta, toivottomuutta ja innostavien visioiden puutetta. Keskustelu myös rajautuu helposti hallinnon ammattilaisten tehtäväksi ja typistyy debatiksi säästötavoitteista.

Yhteiskunnallinen mielikuvitus haastaa meitä luomaan uusia tiloja ja tapoja keskustelulle tulevaisuuden ammatillisesta koulutuksesta. Se yllyttää esittämään toiveikkaita kysymyksiä: minkälainen on tulevaisuuden inklusiivinen ammatillinen koulutus, jossa opiskelijat ja opettajat voivat hyvin? Minkälaisia polkuja pitkin sitä kohti voidaan edetä?

Yhteiskunnallista mielikuvitusta täytyy harjoitella. Tämänhetkisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä syntyy helposti vaikutelma, ettei yksilöillä ole oikeutta tai vaikutusvaltaa kuvitella ja muovata oman yhteisönsä tai yhteiskuntansa vallitsevia oloja toisenlaisiksi. Filosofi Jacques Rancièren mukaan tämä kertoo sisäistämästämme ongelmallisesta uskomusjärjestelmästä, jonka mukaan yhteiskunnan hierarkiat ja valtarakenteet määräävät sen, kenellä on oikeus osallistua tietoon ja ajatteluun (Galloway, 2012).

Yhteiskunnallinen mielikuvitus harjaannuttaa ajattelemaan ilman alistavia rakenteita. Rancière muistuttaa, että juuri koulutuksen tehtävä on voimaannuttaa yksilöt kyseenalaistamaan vallitsevia normeja ja luomaan uusia näkökulmia, jotka edistävät yhteisöjen ja yhteiskunnan kehitystä.

Miten elää tavoitteita todeksi jo nyt?

Erityisen tärkeää on kutsua mukaan ammatillisen koulutuksen opiskelijat ja tunnustaa heidät arvokkaiksi ja merkityksellisiksi yhteisöllisen dialogin osapuoliksi. Mikä on heidän kokemuksensa koulutuksesta, sen tarjoamasta tuesta, kannustuksesta ja innostuksesta? Mitä he toivoisivat, mitä he tarvitsisivat? Tärkeää on myös tutkia, miten yhteiskunnalliseen keskusteluun tarjotut tilat, vuorovaikutustavat ja teknologiat sekä sosiaaliset kategoriat (esimerkiksi ikä, sukupuoli, etninen tausta ja taloudellinen asema) estävät, mahdollistavat ja muovaavat keskustelua.

Koulutusalan ammattilaisten haasteena on pohtia, miten kuvitella ammatillisen koulutuksen inkluusion mahdollisuuksia ilman alistumista vallitsevan talousjargonin, kulutuksen lisäämisen ja ongelmakeskeisen politiikan rajoituksiin. Miten ammatillisessa koulutuksessa eletään todeksi jo nyt sellaisia opiskelijoiden tunnustuksen ja arvostuksen käytänteitä, joiden toivotaan toteutuvan yhteisössä ja yhteiskunnassa laajemminkin?