Opinnäytetyön arvosidonnaisuudesta

Ammattikorkeakoulujen opinnäytetyöt ovat käytäntölähtöisiä. Käytäntö ei kuitenkaan itsessään esitä kysymyksiä, vaan niiden muotoilu on osa opinnäytetyötä. Metodologiset valinnat ohjaavat opinnäytetyötä, jonka tavoitteena on vallitsevan tilanteen muuttaminen. Millainen muutos on asiantilaa parantavaa ja miksi? Miksi ja miten teknisetkin ongelmat ovat arvosidonnaisia? Tässä artkkelissa pohditaan ammattikorkeakoulujen opinnäytetöihin liittyviä tutkimuseettisiä kysymyksiä. Artikkelin tavoitteena on tuoda esiin, että tutkimusasetelman eettinen herkkyys tulee ottaa huomioon. Lopuksi pohdimme, miten koulutus voi antaa opiskelijalle valmiudet kohdata tutkimusasetelmien eettisen moninaisuuden ja oman vastuunsa.

Ammattikorkeakoulut muuttavat maailmaa ja työelämää kouluttamalla ammatillisia asiantuntijoita. Asiantuntijoiden tehtävät liittyvät inhimillisten käytäntöjen toteuttamiseen ja kehittämiseen. Niiden perustana toimiva tutkimus asettuu osaksi pitkää tutkimuksellista traditiota, jossa tavoitteena on muutoksen aikaansaattaminen. Niiniluoto (1985, s. 169) toteaa, että ”[n]yt olisi aika ryhtyä järjestelmällisesti tutkimaan tieteitä, joiden tehtävänä on maailman muuttaminen”.

Tavoitteena ei ole muutos sinänsä vaan muutos parempaan, ja se koskettaa aina joitakin ihmisiä – heidän työtään, arkeaan tai juhlaansa. Kun määritetään muutos nimenomaiseksi muutoksena parempaan, astutaan väistämättä arvoalueelle. Ei ole lainkaan selvää, että jokin muutos olisi muutos parempaan tai että se olisi kaikille muutos parempaan. Von Wright (1992) puhuu edistyksen myytistä, joka tuo esiin, ettei ole perusteita uskoa tieteellis-teknisen edistyksen olevan väistämättä muutosta parempaan. Lisäksi hän argumentoi, ettei tiede oikeastaan voi antaa perusteita tällaisen edistyksen todentamiselle.

Maailman muuttamiseen tähtäävää tutkimusta voidaan kutsua yleisesti käytäntölähtöiseksi tutkimukseksi. Se on heterogeeninen ja monialainen sektori, jota määrittää teorian, käytännön ja arvojen samanaikainen läsnäolo (Kotila & Mutanen, 2012). Käytäntölähtöisessä tutkimuksessa myös erilaiset metodiset orientaatiot ovat läsnä (Anttila, 1996). Ei ole yhtä tiettyä käytäntölähtöistä tutkimusta, vaan laaja kirjo erilaisia tutkimuksellisia lähestymistapoja. Keskeinen yhdistävä tekijä on muutosten perustuminen systemaattiseen suunnitteluun.

Ammattikorkeakoulujen opinnäytetöille on ominaista työelämälähtöisyys tai vähintäänkin työelämäläheisyys. Opinnäytetyön lähtökohtana voi olla epäluotettavasti toimiva tuote, jatkuvasti rikkoontuva järjestelmä tai huonosti tavoitettava palvelu. Siten opinnäytetyön ongelma on käytäntölähtöinen (practice-based), ja siihen etsitään jäsennystä ja ratkaisua käytäntölähtöisen tutkimuksen (practice-based research, practice-based inquiry) keinoin yhdessä asiakkaan tai käyttäjien kanssa. Tämä tekee opinnäytetöistä usein yhteistoiminnallisia, mikä syventää koulutuksen ja käytännön työelämän välistä yhteyttä (Frilander-Paavilainen, 2005; Kotila & Mutanen, 2012). Opinnäytteen keskeinen tavoite on osoittaa opiskelijan omaksuneen tutkinnon edellyttämät tiedot ja taidot riittävällä tasolla. Ammattikorkeakoulun opinnäytetyön tulee olla teorian ja käytännön taiturillinen yhteenpunoutuma (Vuorijärvi, 2013), jossa opiskelija osoittaa erityistä osaamistaan ja erikoistumisaluettaan osallistumalla aktiivisesti ja tietoisesti maailman muuttamiseen (Heikkinen & Kukkonen, 2019).

Opinnäytetyön tekijälle on edellä mainittujen oletusten täsmentäminen vaativaa – onhan jokainen tapaus ainutkertainen. Usein ratkaisuna on tarttua johonkin tiettyyn tutkimukselliseen orientaatioon, kuten toimintatutkimukseen, kehittämistutkimukseen tai suunnittelututkimukseen. Keskeistä on, että metodisella orientaatiolla on edellytykset tukea valitun ongelman jäsennystä ja ratkaisua. Käytännöstä ei nouse valmiita ratkaisua odottavia ongelmia, vaan käytännön ongelmallisuus ilmenee oireiluna ja implisiittisenä toimimattomuutena. Ongelmien paikantaminen ja sanallistaminen onkin jo tutkimuksellinen tehtävä. (Engeström, 2004) Osa ongelman hahmottelusta on määritellä ongelmaan tavalla tai toisella osalliset henkilöt. Tutkijan on päätettävä, keille on annettava ääni ja ketkä kutsutaan mukaan ongelmanratkaisuun. Valtarakenteiden tunnistaminen ja vastuiden määrittely ovat tutkimukseen ryhtymisen välttämättömiä edellytyksiä. (Kaukko & Kiilakoski, 2023, ss. 148–152)

Käytäntölähtöisen tutkimuksen perustana oleva käytäntö on osoittautunut olevan hankalasti jäsentyvä asia. (Kotila & Mutanen, 2012) Kunkin asiantuntija-alan traditiot, niin hyviä kuin ne ovatkin, jäsentyvät kullekin erityisalalle ominaisilla tavoin. Käytännön ongelmatiikka ei kuitenkaan noudata näitä raja-aitoja, vaan se on aina viheliäistä ja monialaista. Ketonen (1980, s. 17) kuvaa tilannetta siten, että käytännössä joudumme toimimaan nykyisyydessä, joka ”on harmaata jäsentymätöntä massaa, ärsykkeitä, mahdollisuuksia, toiveita, pettymyksiä, ilon ja surun aineksia ja kaikenlaisia häiriöitä”. Tämän todellisuuden opiskelija kohtaa aloittaessaan opinnäytetyötään.

Taidosta tekniikkaan

Kielitoimiston sanakirjan mukaan käytäntö tarkoittaa teorian vastakohtaista todellisuutta tai käytännöllistä elämää, johon voimme soveltaa teorioita. Tällainen saattaa olla mielessä puhuttaessa käytäntölähtöisestä tutkimuksesta. Kuitenkin käytännöllisellä voidaan viitata käytäntöä helpottavaan tarkoituksenmukaisuuteen, jota näppärä taituri kykenee toteuttamaan. (Kotimaisten kielten keskus, 2024). Taituruutta luonnehtii jokin tietty taito, jonka teoriapitoisuus voi vaihdella paljon. Taitoihin liittyvät käytännön toimintatavat luonnehditaan tiettyjen ”peukalosääntöjen” avulla, joiden kielellisen muotoilun kautta taito saadaan ilmaistuksi propositionaalisena tietona. Luonteva kielellinen muoto on ns. tekninen normi, jonka totuus on tavanomaisen empiirisen tieteen keinoin tutkittavissa.

Kuitenkaan taito ei ole propositionaalista tietoa vaan tiettyä toimintakykyä, joka voidaan ilmaista tiettyinä toimintavalmiuksina tai toimintatapoina: ”tiedän kuinka pyörällä ajetaan = on olemassa toimintatapa x ja tiedän, että x on tapa ajaa polkupyörällä” (Niiniluoto, 2020, s. 120). Tämä luonnehdinta tuo esiin taidon proseduraalisen luonteen viittaamalla tiettyyn toimintatapaan: taiturilla on hallussaan tietty tekniikka. Tällainen proseduraalinen tieto (Hiebert & Lefevre, 1986) voi edellyttää propositionaalista tietoa, jonka määrä riippuu taidon luonteesta. Asiaa on tutkittu nojautumalla Rylen (1949) erotteluun propositionaalisen tiedon (tietää, että) ja taitotiedon (tietää kuinka) välillä. On kuitenkin mahdollista, että ihminen tietää kuinka jokin asia tehdään ja osaa kielellisesti kuvata tekemisen ilman, että osaa sitä kuitenkaan tehdä. Toisaalta joku voi osata tosiasiassa tehdä jonkin asian ilman, että hän osaisi lainkaan kuvailla, miten asia tehdään.

Taidon edellyttämän proseduraalisen tiedon luonnehdinta lienee erittäin vaikea spesifioida, ja kukin teko edellyttää tietyn toimintatavan sijaan kontekstisensitiivisiä toimintatapoja. Taitoihin liittyvät toimintatavat voivat olla luonteeltaan enemmän tai vähemmän teoriapitoisia siten, että tiedollisesti vaativimmillaan taidot voivat edellyttää tieteellistä tietoa. Taidon tietoperustaisuuden kasvaessa perustana olevan tieteellisen tiedon sekä määrä että vaativuus kasvavat. (Niiniluoto, 2020)

Taidot liittyvät tekniikkaan: niiden edellyttämän tekniikan tai toimintatavan lisäksi moniin taitoihin liittyy myös lopputuote. Suomen kielen sana ”tekniikka” ei erottele englannin kielen sanojen ”technics” ja ”technique(s)” merkityseroa. Edellinen tarkoittaa keinotekoisten esineiden (artefaktien) valmistamista johonkin tarkoitukseen ja jälkimmäinen sitä taitoa, jota tarvitaan näiden valmistamiseen. (von Wright, 1987, s. 32) Lisäksi tekniikka kytkeytyy myös tieteeseen, teknologiaan (von Wright, 1987; Niiniluoto, 2020). Siten tekniikka on kaikkialla läsnä; meillä on työkaluja ja välineitä aina käsillä tai olemme kytköksissä teknisiin järjestelmiin, kuten langattomaan verkkoyhteyteen.

Tekniikka taitona on valmius tietyn tyyppisten esineiden valmistamiseen. Vaikka ihminen voi harrastaa tekniikkaa puuhastelemalla (poiesis) tai valmistamalla tietyn tuotteen (praksis), niin tekniikkaan liittyy aina suunnittelu. Tiettyjen tuotteiden suunnittelutaito on eräs tekniikan merkityksistä (Niiniluoto, 2020, s. 18). Suunnittelun kohteena voi olla melkein mikä tahansa. Voidaan suunnitella niin tiettyjä tuotteita tai laitteita, taideteoksia kuin sosiaalisia instituutioitakin (Niiniluoto, 2020, s. 84). Seuraavassa annamme tietyn yleisluonnehdinnan systemaattisesta tai tutkimusperustaisesta suunnittelusta, joka voidaan ymmärtää käytäntölähtöisen tutkimuksen metodisena perustana.

Suunnittelutiede – päämäärien ja keinojen harkintaa

Suunnittelussa on kyse asioiden systemaattisesta muuttamisesta tiettyyn toivottuun suuntaan, kuten opinnäytetöissä lähes poikkeuksetta on. Tällöin kyseessä voi olla käsityöläisen tekemä tuote, insinöörin toteuttama systeemin rakentaminen tai organisatorinen muutos, jotka kaikki perustuvat tiettyyn suunnitteluun (Niiniluoto, 2020; Brown, 1992). Teknisen suunnittelun kohdalla mielikuvana on helposti jokin tietty laite tai hyödyke. Teknisen artefaktin ei tarvitse olla fysikaalinen objekti. Esimerkiksi sosiaaliset innovaatiot tai tietokoneohjelmat ovat abstrakteja.

Suunnitelman perustana on lopputulokselle aiottu funktio. Suunnittelun perustana on siten jokin ajatus tai idea siitä, mitä lopulta tavoitellaan, tai se voi olla keinovalikoima, joiden avulla idea on mahdollista toteuttaa (Galle & Kroes, 2014). Suunnittelussa yhtyvät tekninen tieto, jonka varaan suunnitelma voidaan perustaa, ja taito, joka mahdollistaa suunnitelman konkreettisen toteutuksen. Kyse ei ole vain mekaanisesta suorituksesta, vaan luovasta prosessista, jossa hahmottuu ja toteutuu jotain, mitä ei vielä ole aiemmin ollut olemassa (Engeström, 2004).

Suunnittelun tieteellinen perusta on eksplikoitu Herbert Simonin kirjassa The Sciences of the Artificial (1969). On selvää, että luonnontieteillä ja insinööritieteillä on olennainen merkitys suunnittelussa. Kuitenkin suunnittelu kytkeytyy väistämättä myös inhimilliseen ja yhteiskunnalliseen todellisuuteen, jota edellä oleva maininta aiottu funktio ilmentää. Aiottu funktio konkretisoi suunnitellun asian tarkoituksen, ja näin ollen onnistunut suunnitelman toteutus on tarkoituksenmukainen. Siten myös ihmistieteillä on – tai tulisi olla – olennainen rooli suunnittelutieteissä. (Koen, 2009)

Suunnittelutieteen perustana on päämääräkeino-harkinta, jonka perusmuoto on tekninen normi, joka ilmaisee sekä suunnittelun taustalla olevan tiedollisen perustan (keino) että suunnitelman edellyttämän arvoperustan (päämäärä). Siten teknisen normin normatiivisuus on luonteeltaan ainoastaan ehdollinen, joka velvoittaa vain heitä, jotka hyväksyvät normin edellyttämät tavoitteet, joihin arvot kytkeytyvät. (Niiniluoto, 2020)

On selvää, että tekniikkaan kytkeytyvä tieteellinen tieto on instrumentaalisessa roolissa. Tästä ei kuitenkaan tule tehdä johtopäätöstä, että tämä pätisi kaikkeen tieteeseen tai luonnontieteeseen. Myöskään tekniikkaan ja kehittämiseen kytkeytyvä tieteellinen tieto ei ole sokeaa instrumentaalisuutta: teknisten normien taustalla olevat arvot on mahdollista ottaa systemaattisen tutkimuksen kohteiksi. (Niiniluoto, 2020) Erityinen vastuu on korkeakouluilla, sillä niiden antama koulutus pyrkii integroimaan opiskelijat osaksi asiantuntijayhteisöä.

Opinnäytetyöprosessi

Käytäntölähtöisyys tarkoittaa, että opinnäytetyöt lähtevät käytännön ongelmasta, jolle tulisi löytää vaihtoehtoisia tai uusia ratkaisuja. Tällainen lähtökohtainen luonnehdinta on osin jopa harhaanjohtava. Käytäntölähtöisyys ei tarkoita, että tutkimukselliset ongelmat otetaan annettuina. Keskeinen osa käytäntölähtöistä tutkimusta on käytännön problematisointi (Kotila & Mutanen, 2012). Siten se, mikä lähtökohtaisesti vaikuttaa ratkaisua vaativalta ongelmalta, saattaa olla ainoastaan merkki taustalla olevasta varsinaisesta ja siten ratkaisua edellyttävästä ongelmasta (Engeström, 2004). Ongelman ja siten käytännön jäsentäminen on keskeinen osa tutkimuksellista työtä.

Opinnäytetöiden kohteita jäsennettäessä huomataan helposti, ettei ole olemassa jotain yhtä käytäntöä, johon käytäntölähtöinen tutkimus voisi perustua. Siten käytäntölähtöinen tutkimus edellyttää käsitteellistä ja metodista herkkyyttä, jonka varaan voidaan rakentaa hedelmällinen ote käytännön moninaisuuteen. Tämä tarkoittaa käytännön käsitteellistä ja toiminnallista jäsennystä eli käytännön tarkoituksenmukaista rajaamista. Tällainen tarkoituksenmukaisuus on luonteeltaan normatiivista. (Reijula & Ylikoski, 2020.) Siten käytäntölähtöisyyteen liittyy metodinen tarkoituksenmukaisuus, jota ei tule samaistaa etukäteen annetun tarkoituksen mukaiseen toimintaan. Tämä on tutkimuksellisuuden kannalta olennaisen tärkeä asia, joka tulee tuoda opetuksessa esiin erityisen painokkaasti. Tutkimuksen eettinen perusta nojaa tähän.

Opinnäytetyö on tki-toiminnan harjoittelua ja samalla tki-toimintaa – siten kaksinkertaisesti käytäntölähtöistä. Opinnäytetyön tavoite on, että opiskelija osoittaa oppineensa käytäntölähtöisen tutkimuksen perusteet demonstratiivisesti tekemällä. Siten käytäntölähtöiseen tutkimukseen liittyy tietty perinteisiin käsityöammatteihin liittyvä itseoppiminen – tosin sen tulisi tapahtua kollegiaalisen ohjauksen puitteissa. Opinnäytetyön tavoitteena on lähes poikkeuksetta jonkin asian muuttaminen aiempaa paremmaksi, ja menetelmän tulisi tukea tätä kehittämistavoitetta. Parhaimmillaan opinnäytetyö on toki kokonaan uuden asian, tuotteen tai palvelun kokonaisuuden tai sen osasen keksiminen, innovaatio. On siis tarpeen pohtia tutkimusmenetelmän valintaa suhteessa annettuun tavoitteeseen.

Joitakin esimerkkejä

Tekniikkaan liittyviä opinnäytetöitä on erityyppisiä. Opinnäytetyön tekijä voi esimerkiksi suunnitella jonkin tuotteen tai sen prototyypin (Kärkkäinen, 2016) tai suunnitella teollisuuden huoltotyön sujuvuuden parantamista tai muuttamista (Vehmas, 2024). Kärkkäisen (2016) opinnäytetyössään tarkastelema ongelma oli yksinkertaisuudessaan: ”voiko vanerista valmistaa korkeaan naisten sandaalijalkineeseen toiminnallista puista muodonnettua kengänpohjaa”. Tämä vaikuttaa yksinkertaiselta tekniseltä ongelmalta, jossa vastaus on joko kyllä tai ei. Kuitenkin opinnäytetyö tuo esiin, että kysymys ei ole vain yksinkertaisesta teknisestä ongelmasta, johon myönteisen vastauksen todentaa laajalti käytetyt hollannikkaat. Työssä tarkastellaan yksityiskohtaisesti kengän ja jalan suhdetta ja puun työstöominaisuuksia, mikä tuo esiin, ettei kenkä ole vain jalassa pidettävä suoja, vaan paljon enemmän. Opinnäytetyö tuo esiin, että tekninen (tuote)suunnittelu edellyttää laaja-alaista ja teknistä tietoa, muotoilutietoa sekä kuluttajatietoa. Vehmas (2024) tarkastelee opinnäytetyössään ”mitä korjattavaa varaosanimikkeen rakenteessa voi olla ja mikä tekee sen korjauksesta työlään”. Tällainen saattaa herättää mielikuvan teknisistä ongelmista yksinkertaisina käytännöllisinä ongelmina. Kuitenkin opinnäytetyö tuo esiin, että käytäntö itsessään voi olla ongelmallinen. Opinnäytetyö toteutettiin ”osallistuvana toimintatutkimuksena työn ohessa”, mikä mahdollisti tutkimusongelman jäsentämisen siten, että ongelman ratkaisu tuo esiin tällaisen spesifin teknisen ongelman organisatorisen luonteen.

Edellä olevat esimerkit tuovat esiin, että tekniset ongelmat eivät ole vain teknisiä ongelmia, vaan ne ovat ongelmia ihmisille ja ihmisyhteisöille. Ihmiset käyttävät kenkiä, jotka voivat olla työssä tarvittavia turvakenkiä, hyvän ja turvallisen liikuntasuorituksen turvaavia urheilujalkineita tai naisten käyttämiä juhlakenkiä. Sen, millainen kenkä soveltuu kuhunkin tilanteeseen, määrittää sekä kengässä oleva jalka, joka on kullakin omanlaisensa, että yhteiskunnallinen tilanne, joka määrittää normatiivisesti tilanteeseen soveltuvat kenkätyypit. Samoin yrityksen huolto edellyttää toimivia varaosajärjestelmiä, joiden historiallinen aikajänne voi olla erittäin pitkä, joten sen jäsentäminen edellyttää nykyisen tekniikan tuntemisen lisäksi tekniikan historian ja yrityksen huoltojärjestelmän tuntemusta.

Jaottelu teknisiin ja yhteiskunnallisiin (käytännön) ongelmiin osoittautuu kiinnostavalla tavalla ongelmalliseksi, kun tarkastellaan esimerkiksi julkisten tilojen ongelmatiikkaa (Parmakoff & Westerlund, 2020). Parmakoff & Westerlund (2020) tarkastelivat sosiaali- ja terveysalan Mun päiväkoti -hankkeen puitteissa päijäthämäläisten päiväkotien innovatiivisia tilaratkaisuja. Opinnäytetyön tutkimusongelma ”kuinka akustoivilla kalusteratkaisuilla voidaan parantaa tilan akustiikkaa, lisätä yksityisyyttä ja viihtyisyyttä sekä mahdollisesti helpottaa stressiä ja ahdistuksen tunnetta” tuo hyvin esiin, miten tekninen ja sosiaalinen kytkeytyvät toisiinsa – toista ei ole ilman toista.

Siten Carl Mitchamin esitys tekniikan filosofian jaottelusta optimistisiin insinööreihin ja pessimistisiin humanisteihin (Niiniluoto, 2020, s. 35) ei tunnu luontevalta. Tekniikka kytkeytyy kaikkeen inhimilliseen toimintaan ja on siten kaikkialla läsnä olevaa. Tekniikkaa ei voi paeta, mutta voidaanko sitä hallita? Teknologinen determinismi sanoo, että tekniikka on omalakinen ja itsenäisesti etenevä prosessi, johon ihmiset eivät voi vaikuttaa. Tällainen kuva tekniikasta ihmiset alleen musertavasta voimasta ei ole kovin lohdullinen, mutta eikö käsillämme olevat suuret ympäristöongelmat puhu tällaisen näkemyksen puolesta? Teknologinen voluntarismi antaa valtikan ihmisille, joilla on mahdollisuus ja kyky oman harkinnan perusteella tehdä valinnat tekniikan kehityksen suhteen. Tällaista voisi ehkä pyrkiä perustelemaan poliittisten ohjausmekanismien laadinnalla. Teknologinen indeterminismi välttää edellä olevien näkökulmien ongelmia, mutta tekee tekniikasta – määritelmällisesti! – ihmisten kontrollinen ulkopuolella olevaa. (Niiniluoto, 2020, s. 233)

Kriittisesti kohti onnistumisia

Edellä olevat opinnäytetyöt tuovat esiin, että ainakin pienessä mitassa tekniikka on mahdollista saada suhteelliseen kontrolliin. Kuitenkin globaalin mittakaavan teknologia, kuten öljy- ja energiateollisuus, toimivat jopa kansallisvaltioiden kontrollin ulkopuolella. Ei liene kuitenkaan syytä vaipua pessimismiin. Von Wright puhuu ”ihmiselle tärkeästä järjen ja sydämen puhtaanapitotyöstä” (von Wright & Nousiainen, 1973, ss. 7–8), jonka yksi tarkoitus on toimia herättäjänä ja osoittajana. Tällainen edellyttää, että uskallamme ottaa kantaa ajankohtaisiin ongelmiin ja ehkäistä vaaraa, ”joka liittyy totuuden alistamiseen hyötynäkökohtiin ja sivistyksen syrjäyttämiseen korkeimpana elämänmuotona” (von Wright, 1981, s. 22). Tällainen taisteleva humanismi (von Wrightin termi) toimii Baconin hengessä, jossa tekniikka laajassa mielessä ”tarkoittaa sitä, mitä englantilaiset ilmaisevat termillä a labour saving device” (von Wright, 1981, s. 63). Tämä ei saa tarkoittaa, että tekniikan tuottamat innovaatiot otettaisiin kritiikittä vastaan, jolloin syyllistytään von Wrightin (1992) kuvaamaan edistyksen myyttiin, jossa uskotaan teknisen kehityksen väistämättä tarkoittavan edistystä eli muutosta parempaan. Muutos voi tapahtua parempaan tai huonompaan, mutta meidän tulee puntaroida sitä valitsematta pessimismiä tai optimismia, joilla kummallakaan ei ole sijaa inhimillisesti arvokkaalle toivolle. Näin on syytä uskoa ja toivoa, että kykenemme valitsemaan toimemme siten, että askel askeleelta viemme asioita kohdin parempaa. Onnistumiselle ei ole takeita, mutta toivomme, että järkemme auttaa meitä puntaroimaan tekemiämme valintoja. Tällaista asennetta voidaan kutsua meliorismiksi, jota (Pihlström, 2018, s. 47) luonnehtii seuraavalla tavalla:

”… sen enempää täydellinen tuho kuin onnistuminenkaan ei ole missään inhimillisissä pyrkimyksissä ennalta taattu, vaan meidän on ponnisteltava paremman maailman puolesta epävarmoina lopputuloksesta. Juuri melioristisen etiikan metodina tulee nähdäkseni olla negatiivinen ajattelu. Jotta hyvää kohti päästäisiin, on lähdettävä liikkeelle pahasta, ei jo saavutetuksi kuvitellusta hyvästä itsestään.”

Meliorismi ei ole jokin valmiina oleva vaihtoehto, jonka valinta olisi itsestään selvä. Meliorismi edellyttää jatkuvaan harkintaa ja puntarointia, jota tulee yhteisöllisesti tukea. Tällainen edellyttää pedagogista kulttuuria, jossa inhimillinen kasvu on sinällään arvokasta. Esikuvana tällöin voidaan pitää antiikin kulttuuria (von Wright, 1961). Kuitenkaan mallia ei voida historiasta kopioida, vaan meidän tulee etsiä kasvatuksellinen ajatustapa, joka vastaa tämän ajan tilanteeseen (Värri, 2018).

Edellä olevissa esimerkeissä on positiivista kriittistä asennetta, jollaisen tukeminen on yksi koulutuksen keskeinen tehtävä. Kestävyys ei ole eikä saa olla ainoastaan toistettava iskusana, vaan elävää koulutuskulttuuria, joka virittää koulutuksellista ja älyllistä ilmapiiriä (Jaakkola ym., 2022).

Käytäntölähtöiseen tutkimukseen perustuva opinnäytetyö on lähtökohtaisesti erittäin vaativa. Kyseessä on aina tietty tutkimuksellinen suunnittelu- ja/tai kehittämistehtävä, jossa tutkimuksellisen eetoksen tulee olla korkeatasoinen. Tämän tavoittaminen ei onnistu erillisen tutkimusmenetelmäkurssin puitteissa, vaan koulutuksen kokonaisuudessaan tulee tukea oikeanlaista tutkimuseetosta. Tämän eetoksen perustana tulee olla ammattikorkeakoulujen tutkimuksellinen koulutuskulttuuri, joka tuottaa aitoa, tutkimusperustaista ja vastuullista ammatillista asiantuntijuutta.